Laavajärvellä

Nyt on aika jatkaa Danakilin reissutarinaa, josta ensimmäinen osa postattiin noin viikko sitten. Siinä käsiteltiin lähinnä matkan alkuosaa: suolajärveä ja kamelikaravaaneja. Nyt on sitten aika jatkaa Marsiin ja aktiiviselle tulivuorelle. Vaan sitä ennen otetaan pieni yhteenveto aavikkoreissun budjetista ja sisällöstä.

Danakil reissuna

Neuvoteltiin jo Addis Abebassa Danakilin reissun hinnoista ja oltiin ymmällämme, kun meidän ekan päivän opas kertoi kolmen päivän reissun hinnaksi 1000 $/lätty. No jo on reissulla hintaa! Mitä lähemmäksi Danakilin aavikkoaluetta sitten Etiopiassa kuljettiin, sitä alemmaksi hinta tuli, kunnes Mekelessä tavattiin israelilainen poika. Kaverin kaveri oli juuri käynyt samaisella reissulla, ja matka oli vieläpä hoitunut meidän korvaan suht edullisella hinnalla. Siispä laitettiin pojan suosittelemalle firmalle WhatsUppin kautta viesti ja muutamassa päivässä meille oli järkätty Danakilin reissu hintaan 300 $/lätty. Kuulema tästä hinnasta ei saanut jutella muiden kanssa. Oltiin päästy matkaan vapaaehtoistyöntekijöiden hinnalla.

Jossain vaiheessa varausprosessia meiltä vieläpä kysyttiin, mikä on kyseisellä reissulla vapaaehtoistyöntekijän hinnalla käyneen ystävämme nimi. Koska meillä ei ollut harmainta hajua tapaamamme pojan kaverin nimestä, heitettiin lonkalta ”Yosef”. Kyllähän reissussa nyt sennimisiä israelilaisia on pakko olla ollut.

Mitä sitten meidän reissuun kuului? Meille tarjoiltiin joka päivä paikan päällä kokkailtu aamupala, lounas ja iltapala, tarpeeksi vettä, kuljetus ja kuski sekä jonkin sortin majoituspaikka. Ensimmäinen yö tosiaan vietettiin aavikkokylässä sänkykehikossa tuhisten. Maattiin sängyissä mukavasti vieri vieressä taivasalla. Seuraavana yönä majoituttiin ihan guest housessa. Meillä oli yhteinen huone korealaisautollisen kanssa. Maattiin kaikki yhdessä huoneessa, jonka lattialle oli meille levitetty patjat. Makuupussitkin ois ollu, mutta niitä ei kyllä kaivannu. Keskiyön kuumuudessa mentiin korealaistytön kanssa happihyppelylle ulos, ja meillä olikin mukava juttutuokio illan ”viileydessä”. Viimeinen yö vietettiinkin sitten vellovan tulivuoren huipulla, aivan kraatterin reunalla hienossa kahden hengen huoneessa.

Dallolin upeat värit

Toisena päivänä päästiin reissun yhden huippukohteen äärelle, Dalloliin. Paikkaan, jossa maankuori on niin ohut, että veden paineen ja kuumuuden liuottamat mineraalit pääsevät ihan maan pinnalle. Siellä ne värjäävät erilaisia maa-alueita eri värein. Koko alue onkin valtavankokoinen. Ennen kuin perille saakka pääsee, on kiivettävä ylös kivistä rinnettä, joka muistuttaa hieman marsilaista maisemaa. Kyseisen esteradan jälkeen on vuorossa sienipelto, josta sitten viimeiseksi matka vie itse päätapahtumapaikalle, hydrotermiselle alueelle.

Meille sattui Dallolissa suorastaan unelma sää. Aurinko porotti tapansa mukaan täysin siniseltä taivaalta, mutta tuuli oli sen verran voimakas, että puuska vei mennessään alueella vallitsevan rikin hajun, eikä kuumuuskaan ollut tuskainen. Vaikka lämpöä olikin yli 40 astetta, olo ei ollut niin haasteellinen kuin meitä etukäteen peloteltiin. Edellisenä päivänä alueella oli mitattu myös yli 40 asteen lämpötila, mutta tuulesta ei ollut ollut tietoakaan. Meillä siis taisi taas kerran käydä todellinen tsäkä!

Siinä missä sanat loppuvat kesken, eikä asiaa pysty enää sanoin selittämään, on parempi tukeutua kuviin. Tällaista on Dallolissa.

Värikkäiden alueiden jälkeen suunnattiin vielä pulppuaville lähteille, jotka nekin olivat hyvin mielenkiintoisia.

Viimeisen illan huiputus ja ikimuistoinen majoitus

Viimeisenä kokonaisena päivänä matkattiin pitkä matka halki kivikkoisten laavakenttien ja aavikon Erta Ale -tulivuoren lähelle. Matka autolla oli haasteellinen, ja juututtiinkin kerran kunnolla aavikon hiekkaan. Opas kutsui viimeistä tien pätkää maailman huonoimmaksi. Me oltiin melkoisen skeptisiä tämän suhteen, sillä kyllä meillä oli semmonen käsitys, että ainakin osa maailman surkeimmista teistä on Kazakstanissa. Mutta niin se vaan on, että Etiopiasta löytyy kyllä surkea tie myös. Tavallaan vaikea uskoa, koska suurimmaksi osaksi baana on yllättänyt meidät hyvällä kunnollaan. Kiinalaiset hallitsevat Etiopian teitä, ja näin ollen tiet ovat huippuluokkaa. Tien huonoa kuntoa saattaa myös selittää se, että kyseinen tie oli jokin aika sitten vielä sulaa laavaa. Tällä hetkellä tie koostuu jähmettyneistä laavamurikoista. Ja ajaminen tiellähän on myös senmukaista! Vaan toisaalta mikäpäs siinä, kun on hyvä kuski.

Matka itse tulivuoren huipulle aloitettiin vasta illan tullessa, jotta ilma kerkesi myös viilentymään päivän kuumuudesta. Auringonlaskua odotellessa istahdettiin iltakaffeelle ja -teelle ja rupateltiin kanssaihmisten kanssa mukavia. Kun matka sitten alkoi, olisin jo ollut valmis painumaan pehkuihin. Jälkeenpäin ajateltuna on käsittämätöntä, että pieninkään hiven nukkumisesta edes kävi mielessäni. Edessä oli nimittäin yksi hienommista kokemuksista ikinä.

Huipulle käveleminen oli rauhallista ja mukavaa. Hissukseen aurinkokin painui jo mailleen, ja kun alkoi olla pimeä, pysähdyttiin ottamaan hieman evästä: lasilliset omenamehua! Vaikka lopputaivallus menikin yöhommiksi, lamppuja ei juuri tässä vaiheessa tarvittu. Meillä kun oli seurana upea kuunpaiste. Huipulla katseltiin ympärillemme ja olin kovinkin vaikuttunut siitä, että siellähän sijaitsi ihan kunnollinen pikkukylä. Vaan sitten huomio kiinnittyi johonkin aivan muuhun: mitä hemmettiä?! Huipulta pystyi katsomaan tulivuoren kraatteriin, joka jatkui loputtomiin. Kraatterin keskikohta hehkui punasen eri sävyissä. Ei hitto, tonneko me mennään?! Eihän tässä oo mitään järkeä.. Mitä jos se purkautuu just nyt? Opas rauhoitteli, että tuuli tulee juuri oikeasta suunnasta, eikä laava oo tullu ulos ku viimeks viime kuussa. Kiva.

Ja tästä sitten alkaa tarina, jota en olisi ikinä uskonut kertovani enkä varsinkaan kokevani. Viisitoista minuuttia edellisten kysymysten jälkeen me Laurin kanssa seistiin tulivuoren kraatterissa, laavajärven reunalla, uskomatonta showta katsellen. Kyseinen luonnon show on harvassa, aktiivisia laavajärvellisiä tulivuoria kun on maailmassa vain muutamia. Kyllä täytyy todeta, että tässä oltiin ihan ytimessä, kirjaimellisesti. Pieninä ihmisinä suuressa maailmassa. Aivan mitättömän pieninä ihmisinä vailla minkäänlaista kontrollia ympärillä tapahtuviin asioihin.

Vaikka tulivuoren ääntelyä ja koko näytelmää on hyvin vaikea kuvailla, se välittyy suht hienosti Jiri VonDrakin videoista, joista toinen on kuvattu päivällä ja toinen yöllä. Mekin päästiin ihailemaan laavashowta vielä aamullakin, ja oltiin Laurin kanssa vikat tyypit, jotka alueelta poistui. Laavan ”poksahtelu” ja vellominen on niin koukuttavaa, että siinä reunalla viettäis mielellään pidemmänkin ajan. Välillä tosin rikin käry valtaa nenän ja silmät ja vähän aikaa pitää pitää taukoa, kunnes tuuli taas puhaltaa meille oikeaan suuntaan ja tuijottaminen ja hämmentyneisyys jatkuu.

Edellinen voimakas purkaantuminen tapahtui vuonna 2005. Oppaan mukaan laava valui tosiaan laavajärvestä itse kraatteriin viimeksi vuoden alussa, jolloin kraatteria ei päässyt katsomaan yhtä läheltä kuin me nyt pääsimme. Liekö sitten myyntipuhetta vai mitä, mutta oppaan mukaan laavajärvi ei ole ollut näin aktiivinen aikoihin. Kyllä se vaan on niin pirun hieno näky, kun laava jähmettyy mustaksi kalvoksi laavajärven pintaan ja sula magma puskee kalvon läpi repäisten sen palasiksi. Pelailtiinkin kraatterin reunalla arvailupeliä: missä kohti kraatteria seuraavan kerran poksahtaa ja saako siitä hyvän kuvan.

Ja edelleenkin pystyn palaamaan näiden kuvien avulla takas siihen uskomattoman hienoon fiilikseen, joka vallitsi mieltä paikan päällä. Voi hemmetti, tätä me kyllä suositellaan ehdottomasti nähtävyytenä!

Kyllähän tää on ihan hölmöjen hommaa, se on vissi. Mutta samalla tässä ollaan niin jännän äärellä, ettei oo aikasemmin oltu. Se on kyllä ihmeellinen tämä ihmismieli.  Usein vaarallinen ja kielletty kiehtoo, ja sitten sitä tulee tässä vaiheessa mietittyä, että olikohan tässä nyt mitään järkeä. No, loppu hyvin kaikki hyvin.

Kun sitten vihdoin suostuttiin lähtemään takaisin huippukylään, saatiin omaan hotellihuoneeseen uskomattoman hyvää palvelua. Ruoka nimittäin tarjoiltiin suoraan huoneeseen ja vielä kerättiin poiskin sieltä. Siinä sitä oltiin vuoren huipulla kivillä aidatussa huoneessa samaan tyyliin kuin Lapin igluhotellihuoneessa. Ainut vaan, että meillä ei ollut kattoa. Näkymät sen sijaan oli varmasti yhtä upeat kaikkine tähtineen. Kyllä maitto uni, vaikka sänkykin poikkesi hieman iglusängyistä.

Aamulla sitten laskeuduttiin takaisin kylille aamupalalle. Lämpö lähti nousuun heti aamun alkuminuuteilla. Vietettiin kuitenkin ihan mukava tovi kraatterilla vielä aamullakin. Kun sitten päästiin vuoren juurella olevaan pikkukylään aamupalalle, oli jo pakko etsiä varjopaikka.

Että sellanen reissu tähän loppumatkaan. Oisko voinu enempää toivoa? No ei ois. Tässä oli kaikki, mitä lähdettiin hakemaan, ja itse asiassa vielä paljon enemmän. Vau!

– Mirva