Kamelikaravaanit

Karavaanin kärjessä

Aktiivisen tulivuoren vellova laava, marssilaiset näkymät, suolajärvi ja maailman julmimmaksi asuinpaikaksi tituleerattu paikka Danakil. Kiinni veti! Monen päivän pähkäilyn ja budjetin laskemisen jälkeen suunnitelma oli selvä. Me lähdemme tutkimusmatkalle Danakilin aavikolle.

Ja näin paikan päällä käyneenä: Danakil on ehdottomasti yksi hienoimmista paikoista, joissa ollaan käyty.

Kamelijoukko vaeltaa

Ekana päivänä hypättiin meidän reissuauton kyytiin. Seuraavat kolme päivää olikin sitten tarkoitus liikkua pitkin aavikkoa tällä. Samaan kulkupeliin tuli meidän lisäksi hieman vanhempi mieshenkilö. Ensimmäisen 100 metrin jälkeen etupenkiltä kuului: ”Puhutteko te suomea?” ”Öö, joo, puhutaan.” Lyhyen keskustelun jälkeen oltiin kartalla. Kyseinen mies oli venäläinen, mutta asunut Suomessa jo parikymmentä vuotta. Eikä siinä vielä kaikki, tyyppi on melkein naapuri meidän porukoiden kanssa. Siis mikä tsäkä, taas täytyy tulla Etiopiaan saakka, että tapaa naapurin.

Suolajärvellä

Danakilia asuttaa Afar-heimo, joka on hallinnut seutua jo monien satojen vuosien ajan. Heidän pääelinkeinonsa on suolan kaivaminen, lastaaminen ja kuljettaminen. Ensimmäisenä päivänä päästiinkin tutustumaan heti suolajärveen. Kyseinen paikka olisi hyvin mennyt muuten ihan meikäläisten järvistä, mutta järvellä kävi niin voimakas tuuli, että koko vesimassa oli tuulen mukana siirtynyt aivan järven toiseen päähän. Olipas mukava kävellä järven päällä kastelematta sukkia! Samalla pystyttiin hyvin myös hypistelemään itse suolaa. Suomalaisten tummien järvivesien sijaan suolajärvi oli arvatenkin suolasta aivan valkoinen. Tulipa siinä alueella tallustellessa hieman ikävä yöpaikkaan jääneitä aurinkolaseja. Valo kun heijastui järven pinnasta niin voimakkaasti, että silmiä oli hankala pitää auki. Samassa mieleen tuli suomalainen kevätsää, ja lumi, ja se, että me ei olla oltu Suomessa sydäntalvella sitten vuoden 2012. Eipä siis ihme, että lumen voi kuulla natisevan jalkojen alla yli 40 asteen lämmössäkin.

Tasapainoilua

Auto kämmenellä

Suolaa, suolaa

Suolakiteitä

Suolaa vai lunta?

Kaikesta huolimatta meikäläinen asteli järvellä melko varoen. Viime kerralla kun kävelin Venäjän Astrakhanissa kyseisenlaisella järvellä, dippasin toisen jalan suolapeitteen läpi järveen. Huhheijaa sitä mädän kananmunan lehahdusta, joka tuli jalan mukana koko matkan kämpille saakka. Jalkaa kun ei juuri pystynyt paikan päällä vesipulan vuoksi huuhtelemaan. Sinänsä ihan hyvä, ettei tullut viimeistä pulloa vettä käytettyä moiseen hommaan. Suolajärvellä vierailun jälkeen kun iski niin huono olo, ettei tullut kämpille kävelemisestäkään enää nestehukan vuoksi mitään. Siispä Lada poikineen tuli sitten koppaamaan mut kyytiin vähän ajan päästä. Tilanteesta jäi kuitenkin myös pysyvä muisto, kun sandaalikin koki muutaman sekunnin dippausvälikohtauksessa kovia: uusien potasien metalliosat ruostuivat kerralla.

Matkalla takaisin

Ennen päivän päätöstä päästiin vielä seuraamaan satapäisten suolaa kuljettavien kamelikaravaanien alkanutta vaellusta kohti lähintä kaupunkia, jossa suola myydään. Kamelit lähtevät matkaan suolajärveltä, jossa louhittu suola pakataan elukoiden selkään noin 5 kilon laattoina. Matkaan lähtee kamelien lisäksi myös aaseja ja paikallisia miehiä. Matka kaupunkiin vie yli 40 asteessa noin kolme päivää.

Loppupään porukka

Mies ja kamelit

Rennosti tallustellen

Sieltä he tulevat

Hiljalleen

Kamelit lipuivat meidän ohi kuin aaveet. Rytmi oli koko karavaanin askelluksessa sama. Joukkoa johdattivat aasit ja muutama mies. Takana jatkui valtavan pitkä letka kameleita, jotka oli sidottu toisiinsa kiinni. Kamelit toistensa lähellä piti köysi, joka oli kiinnitetty takana olevan kamelin huuleen ja edessä olevan kamelin häntään. Välillä kamelit sekaantuivat köysiinsä tai lähtivät askeltamaan edessä olevan kamelin rinnalle. Silloin jostain karavaanin välistä paikalle viipotti mies, joka taltutti eläimen ja näytti sille oikean kävelysuunnan.

Hieman kulumia

Karavaanivirta tuntui loputtomalta. Aina kun ensimmäinen letka oli päässyt meistä ohi, seuraava oli jo näkyvissä. Jonkun verran ennen auringonlaskua meidät ohitti kuitenkin viimeinen karavaani. Ilta laskeutui suolajärvelle, jossa otettiin ringissä yhdessä reissun ensimmäiset, mukinmittaiset snapsit. Valkoviiniäkin oli kyllä tarjolla, mutta sen väri (oranssi) jo ennusti makunautintoa: litkiminen jäi tällä kertaa kahteen pieneen hörppyyn. Vaan kyllä oli auringonlasku hieno, vaikkei taivas ollut täysin kirkas ja kaasupallo vaipui melko nopeasti horisontin sijaan vuorten taa.

Valkoviiniä

Lauri ja kameli

Mies ja kamelit

Yö vietettiinkin sitten läheisessä kylässä, jossa illan pimeydessä tuikkivan tähtitaivaan alla mentiin käymään vielä baarissa yksillä. Baarissa tuntuikin olevan oikein mainio meininki. Paikalliset tutkailivat telkkarista fudispeliä, kun me muut puolestamme katseltiin toisiamme, ja painuttiin sitten pehkuihin melko nopeasti. Ensimmäinen ilta vietettiin taivasalla sängyn rungoissa siskonpedissä maaten. Tuuli tuiversi voimakkaasti läpi yön, mutta onneksi vierustalla ollut talo jonkin verran blokkasi hiekan pääsyä sänkyyn saakka.

Ohikiitävää maisemaa

Kaliforniassako?

Välitauko

Lasten kanssa

Hammaspesulla

Uuteen aamuun

Seuraavana aamuna reissuun lähdettiin hyvissä ajoin. Pakkauduttiin kaikki autoihimme ja jatkettiin matkaa kohti suolan keräyspaikkaa. Siellä me sitten käveltiin reilun 30 asteen kuumuudessa alueella, jossa suolaa louhittiin ja karavaaneja valmisteltiin matkaan. Työ näytti todella rankalta ja tuskaiselta. Parhaimmillaan kun täällä voi olla jopa 50 astetta lämmintä. Juotavaa ei juuri ollut tarjolla, jos ei nyt etiopialaista tuhtia kahvia oteta lukuun. Sitä tarjoiltiin meillekin, kuin myös leipää, joka tosin päätettiin kuitenkin jättää parempiin suihin. Alueella oli yksi kankaasta tehty varjo. Sen alla istuivat kaksi miestä ja minä. Loput työskentelivät paahtavan auringon alla melkein koko päivän auringonlaskuun saakka.

Varjossa

Hommissa

Lastaus käynnissä

Pannut kuumina

Hieman pienemmäksi

Odotellessa

Oisko evästä?

Ei muuta ku ylös

Kyllä sitä tällä sai taas vähän perspektiiviä työn rankkuuteen. Työergonomia tai työsuhde-edut eivät tule täällä kuulonkaan. Tuotantoa ei kuitenkaan haluta siirrettävän isoille yrityksille, jolloin heimon pääelinkeinosta jouduttaisiin luopumaan.

– Mirva

//Seuraavassa postauksessa jatketaan Danakilin matkaa kohti aktiivista tulivuorta ja upeasta värityksestään tunnettua Dallolia. Pysythän siis mukana!

Kaksi kaveria

Torkut

Tauolla

Hymyä!

Se on moro