Junailun aloitus

 

Junaliput kourassa

Junaliput kourassa

Kaikkea sitä on kerennyt tälläkin reissulla jo kokea. Kun auto lähti kohti Suomen maata (ja kovaa muuten lähtikin), me päätettiin jatkaa reissua junalla. Täällä junassahan niitä kokemuksia onkin sitten saatu lisää, rutkasti. Aloitetaan kuitenkin nyt ihan siitä junailun alkupisteestä eli junalippujen ostamisesta.

Junalippujen osto on tähän mennessä ollut suhteellisen helppoa. Yleensä ensin myyjä sanoo, että paikkoja ei ole. Finnskiturist ei kuitenkaan tässä vaiheessa luovuta, vaan alkaa kyselemään lisää, ja kyselee niin kauan, että paikka löytyy. Tortemissa (Kazakstaninssa) meitä pyydettiin tulemaan takaisin klo 20 maissa eli kolmen tunnin päästä, ja me hölmöt tultiin. Ainakin kyseisellä asemalla lippuja myytiin monessa lipunmyyntipistessä, joista me käytettiin huomaamatta vaan yhtä. Eihän me ymmärretty, että nyt ollaan jo niin pitkällä idässä, että täällähän toimitaan jo samalla tavalla kuin esimerkiks Malesiassa. Kun sitten tultiin takas, muutama tunti myöhemmin, ei lippuja edelleenkään ollu saatavilla. Ymmärrettiin kyllä, että huomiselle niitä ei ole, mutta että ylihuomisellekaan ei olisi. Kuulosti oudolta. Siispä tajuttiin mennä viereiselle luukulle, josta meille myytiin liput samantien. Tosin vaihdolla. Mutta eipä sillä väliä.

Tietynlaisen jännityksen synnyttää aina pyörät, jotka meillä on myös mukana. Kun ostettiin junaliput, tarkistettiin, että saahan pyörän viedä sinne kanssa. ”Kyllä kyllä” oli myyjän vastaus. Koitin sniikata yhteen junaan katsomaan tiloja, mutta en kerennyt. Näytti kuitenkin siltä, että siellä on käytävä ja sen varrella hyttejä. Pyörät siis käytävälle. Ehkä.

Hyvin nukutun yön ja pakkailun jälkeen palattiin asemalle ja päätettiin tsekata juna, joka ajoi meidän huomista junareittiä vastakkaiseen suuntaan. Tämä siksi, että me ei oltu aivan täysin vakuuttuneita siitä, voiko pyörät tosiaan ottaa mukaan junaan. Kun patsasteltiin asemalla, jouduttiin TAAS paikallisen miliisin kouriin. Jo Tuomon ja Tommin paikalla ollessa, meidät kopattiin paikalliseen ”putkaan” keskustelemaan asioista. Käytännössähän miliisit, joita muuten oli paikan päällä melkein toistakymmentä, halus tietää Suomesta, siitä mitä me tehdään työksemme ja ennen kaikkea ne halus rahaa, tottakai. Euroista meillä olikin keskustelua. Helpointa oli myös todeta miliiseille, että me ollaan opiskelijoita. Kun me haettiin maahantulokortteja autosta, Lauri jäi miliisien hiillostettavaks ja silloinhan ne häikäilemättä yritti painostaa Laurilta euroja. Että kyllähän me ymmärretään, jos tyypit ei kovin mielellään tänne Kazakstaniin matkusta. Tää kun on meillä jo 25. miliisistoppi.

Joka tapauksessa, miliisi pysäytti meidät taas ja kyseli kovasti, mihin Tommi ja Tuomo on menny. Ei juuri otettu kantaa asiaan ja ilmoitettiin, että me yövytään gastinitsassa (hotelli). Yritettiin livistää tilanteesta mahdollisimman nopeesti, jotta päästäis kattomaan junan saapumista. Kun miliisi kyseli taas maahantulokorttia, ilmotettiin, että se on jo teille näytetty, eikä näytetä uudelleen. Kielenä käytettiin pelkkää suomea. Mies luovutti, ja päästiin lähtemään.

Meidän iloksemme juna saapui asemalle juuri oikeaan aikaan. Täällä Kazakstanissa nimittäin on muutama eri aikavyöhyke, ja junat ilmeisesti kulkee Astanan ajassa, jossa me ei vielä toistaseks varsinaisesti olla. Venäjällä puolestaan junat kulkee pääosin Moskovan ajassa, lähijunia lukuun ottamatta. Kun juna pysähtyi laiturille, Lauri kapus ylös kattelemaan tiluksia. Juna viipyi laiturilla jopa 15 minuuttia, mikä on meille suomalaisille todella outoa. Vaan ei tuo viipyminen oo vielä todellakaan pisimmästä päästä, välillä pysäkeillä ollaan 40-100 minuuttiakin. Ilmeisesti tauot on muun muassa junan huoltamista varten.

Kun Lauri sitten palas junasta laiturille, oli selvää, että pyörät ei junaan meidän kanssa mahdu. Käytävä oli turhan kapea ja hytissäkään ei ollu tarpeeks tilaa. Siispä meidän piti keksiä uus suunnitelma. Mietittiin keskustelua junan ”kondareiden” kanssa. Kondarin tavoittaminen ei näissä junissa ollutkaan hankalaa. Jokaisella vaunulla, kyllä siis vaunulla, kun on oma kondarinsa, joka huolehtii vaunusta ja sen matkustajien hyvinvoinnista. Siispä pysähdyttiin yhden kondarin luo, joka seisoi vaununsa edessä laiturilla. Kyseltiin pyörien ottamisesta junaan ja mies höpötti jotain sellaista, mistä me ei tajuttu yhtään mitään. Vaan sattuipa paikalle tulemaan myös laiturihenkilökuntaa, joka koppas meidät samantien suojelevien siipiensä alle ja lähetti junan matkaansa sekä jatkoi sen jälkeen auttamaan meitä.

Pyöriä ei tosiaan saa junaan ottaa, mutta loppuen lopuksi selvisi, että ne kuljetetaan tavaravaunulla. Kappasta vaan, meidän junassahan sattui olemaan sellainenkin. Siispä ei muuta kun pyörät gastinitsasta asemalle ja puntarille. Kokonaiskilomäärä 32 kiloa. Sitte paperihommia, ja tottakai kaikki tehdään käsin ja muutenkin manuaalisesti. Nainen soittaa junaan ja tarkistaa tilan määrän ja lisäksi soittelee vielä kymmeneen muuhun paikkaan sekä neuvottelee eri ihmisten kanssa. Lopulta meillä on kädessä paperit, joissa sanotaan, että meidän pyörät tulevat toisella junalla Almatyyn. Täh, siis eikö meillä ollukaan tavaravaunua? Juna lähtee Tortemista klo 12.30. Me puolestaan klo 9. Pienten laskelmien jälkeen toteamme keskenämme, että juna on perillä noin kolme tuntia lähtemisen jälkeen. Kukaan ei kerro, mistä pyörät voi hakea. Pyörät jätetään nyt rahtikoppiin ja ne on suojattu teipillä (erillinen rengas on teipattu kunnolla runkoon kiinni ja jarruvaijerit on rungossa kiinni). Ei muuta ku herran haltuun ja isot pointsit naiselle, joka meitä avusti. Venäjän kielellä, mutta silti niin, että mekin ymmärrettiin.

Hienoa tää junailu!

– Mirva

 

//Meillä ei juuri junailusta ole kuvia. Siispä pääkuva on interneetin ihmeellisestä maailmasta: http://zaleskiy.com/tag/poezd/page/2