Kazakstanin junassa

Junakäytävää

Aloitettiin kahden keskinen junailu kevyesti, reittinä Tortem – Almaty, 1470 km. Ajallisesti junamatka oli 28 tuntia. Eipä oo aikasemmin yhtä pitää matkaa junalla paineltu. Pisin on varmaan tähän mennessä mulla Milanosta junamatka Roomaan, joka sekin tais olla vaan 8 tuntia. Laurilla puolestaan pisin matka on taitettu Intiassa, Mumbaista Goaan, n. 14h.

Kivuttiin junaan aamulla, klo 9.15. Missäänhän ei lue, kummin päin juna laiturille tulee, tai no, saattaa ehkä lukeakin, mutta me ei sitä ymmärretty. Seurattiin vaununumeroita ja käppäiltiin kovaa vauhtia vaunulle, joka sitten oli aivan toisessa päädyssä, kun oletettiin. Vaunuja junassa oli muistaakseni 12. Vaunun pääovesta vielä mahduttiin pakaasien kanssa sisään, mutta käytävä meni sitten niin kapeaks, että otettiin reput pois selästä ja kannettiin ne käsin. Jostain kummasta syystä meidän reput on paisunu. Ja lisäks meillä on vielä kameralaukku, pyöräilypussi (pyöräilyyn tarvittavat kamat), mun käsilaukku ja päiväreppu. Mitä hemmettiä?! Meidän piti lähteä matkaan kevyellä kantamuksella. No ehkäpä tästä ekan kahden kuukauden aikana putoaa kamaa pois. Ei tällasta ihminen jaksa kauaa kantaa.

Vieraanvaraisuutta parhaimmillaan

Sattuipa niinkin hienosti, että ensimmäisellä junamatkalla päästiin oikeen käytävän varrella olevaan luksushyttiin. Tungettiin tavaroidemme kanssa hyttiin, jossa meitä vastassa olikin kaksi vanhusta matkalla kohti Quisilordaa (Kazakstan). Vanhukset olivat kovin ystävällisiä ja ihania. Pian paljastui kuitenkin raaka todellisuus: me ei oltu sitten ollenkaan osattu valmistautua tähän junamatkaan. Ensinnäkin:

1. Jokaisella matkustajalla on mukana oma teekuppi ja mahdollisesti myös teetä. Junissa on samovaarit, joista saa kuumaa vettä. Kylmää vettä puolestaan ei ole tarjolla. Jos sitä hamuaa, voi mukaan ottaa muutaman vesipullon, tai sitten vaihtoehtoisesti vettä voi ostaa välipysäkeiltä, joita meillä tälläkin reissulla taitaa olla ainakin 30. Veden lisäks välipysäkeiltä saa kaikenlaista muonaa ja juomaa aina oluesta jäätelöihin. Mutta kannattaa ottaa huomioon, että kaikkea ei saa kaikilta pysäkeiltä.

2. Jokaisella matkustajalla on kasseittain mukana ruokaa, ja ruokaileminen aloitetaankin melkeimpä heti, kun junaan päästään. On keksejä, karkkeja ja muita makeisia, kasoittain leipää sekä mahdollisesti vihanneksia, hedelmiä ja mitä vaan ikinä keksii. Meillä oli mukana leipä ja muutama piirakka, aika köyhää.

3. Hytissä oleva porukka syö pääosin yhdessä ja tarjoaa omia ruokiaan kaikille muille. Ruokaa saa siis olla rutkasti. Ja kaikki tyrkyttää omia ruokiaan toisilleen. Naisten hommiin kuuluu laittaa ruokapaloja vieraiden lautasille ja eteen.

4. Ruokapyötä vuorataan sanomalehdellä, jotta se ei likastu eikä ruoka likastu. Astiat pestään käytön jälkeen kylmällä vedellä.

Ja kun saatiin kamat paikoilleen, se syöminen tosiaan alkoi. Aluksi meille tarjottiin teetä. Kun sitten selvisi, ettei meillä ole kuppeja, ne käytiin hakemassa kondarilta. Ensin pohjalle kaadettiin tippa maitoa, sitten päälle teevesi ja purut. Melkein samantien paikan päälle tuli myös nainen, jota ei vielä oltu edes nähty. Nuo kaikki kolme (2 naista ja mies) olivat kuulema sisaruksia. Vanhin nainen 79 vuotta, mies 70 vuotta ja nainen arviolta 60 vuotta. Kaikille asetettiin syliin ruokailuliinat, joihin sitä kamaa alettiin sitten tunkemaan. Mikä hienointa, me todella tutustuttiin nyt paikalliseen ruokakulttuuriin aidoimmillaan: aluksi syötäväksi tarjoiltiin paikallista ”juustoa” eli kovetettu valkoinen köntti, joka maistui kovin happamalta. Köntin seassa tais myös olla hiekkaa tai muuta vastaavaa, sillä se välillä nariskui hiekan tavoin hampaissa. Lisäksi saatiin paikallisia taikinapalloja. Ruokaliina täyttyi myös pienillä kroissanteilla, suklaakonvehdeilla, hedelmätoffeilla, leipäpalasilla ja muilla leivonnaisilla. Kyllä siinä oli suuhun änkemistä, varsinkin, kun oltiin just ennen junaan tuloa syöty. Loppuun juotiin vielä kamelinmaitoa, joka muuten maistuu todella happamalta jogurtilta. Tosin se ei ole parhaimmillaan lämpimänä, uskoisin. Maidossa oli valkoisia könttejä ja tais olla sinnekin eksyny joitakin hiekan jyviäkin. Vaan joka tapauksessa, hieno kokemus, vaikka sainkin nähdä vaivaa saadakseni juustoköntin huuhtastua kurkusta alas. Sinne se kuitenkin meni, kiitos kymmenen vai jopa useamman teekupin. Kyseinen kuppi täytettiin täyteen, vaikka yritin selittää, etten halua enää. Madventuresin Mad Manners kirjasta muistan lukeneenikin, että paikallisella vieraanvaraisuudella ei ole rajoja, ja näin ollen sitä ei vissiin tulisi edes pysäyttää. Masuun vaan kun ei mahdu niin paljoa kuin tarjotaan…
Ruokailun ohessa juteltiin mm. Suomesta. Mies tiesi siitä yllättävän paljon. Kun aluksi esiteltiin itsemme ja sanottiin olevamme ”from Finland”, mies totesi ”aaa, Suomi”. Lisäksi mies tiesi, että meikäläisten kansallisepos on Kalevala. Kun yritettiin kysyä, mistä hän näin paljon tietää, vastaukseksi saatiin vaan ”joo Kalevala, Suomi”. Kiitos Laurin työkaverin, meillä todella oli mukana Kalevala, ja sehän porukkaa kiinnosti.

Quisilordassa sisarukset poistuivat junasta, ja meidän onneksemme meidän ei tarvinnutkaan vaihtaa junaa, vaan vaunua. Paikan päällä junaan lisättiin vaunuja, joista yhteen sitten ängettiin ittemme. Seuraksi meille tuli perhe: nainen, mies ja 4-vuotias tyttö. Mukavia ihmisiä, mutta vanhukset olivat kyllä paljon rennompia! Siinähän se loppujunamatka sitten meni, syödessä perheen piikkiin. Tosin tällä kertaa me päästiin onneks tarjoomaan leipää ja piirakkaakin. Ainut vaan, että tässä kulttuurissa naisen pitää todella tuputtaa ruokaa toisille. Ei kuulosta meikäläiseltä, mutta koitin tehdä parhaani: revittyjä leipäpalasia perheen puolelle pöytää ja piirakkaa muille kätösiin. Kyllä tässä on vielä paljon opittavaa!

– Mirva

// Oltiin junailun aikana niin laiskoja, ettei meillä sieltä kuvia ole. Siispä pääkuva on lainattu interneetin ihmeellisestä maailmasta. Ja nythän mä en enää sitä uudelleen löydä. Linkki alkuperäiseen kuvaan on siis tullakseen myöhemmin.