Tiestöä ja tekniikkaa

Tämä kuva kiteyttää Jenkkien itärannikon tiestön Washingtonin pohjoispuolella. Jos jossain sattuu olemaan kelvollista tietä, sitä varten on pystytetty kyltti tai monumentti tai jokin muu vastaava. Eikä niitä oo tarvinnut montaa pystyttää. Ennen reissua oltiin kuultu monen monta kertaa, että Jenkeissä näyttää ihan Venäjältä. Aiemmin pidettiin sitä jonkinlaisena totuusperäisenä huulenheittona, mutta meidän kokemuksien mukaan totuus olikin herjaa hurjempi. Jenkkien tiestö Washingtonin pohjoispuolella on huonommassa kunnossa kuin Siperiassa, ja kaupungit paskasempia kuin yksikään venäläinen pitäjä, jossa käytiin. Mielikuvaan vaikutti varmasti osaltaan sekin, että kaikesta ennakkovaroittelusta huolimatta elettiin edelleen siinä toivossa, että Jenkeissä asiat olisivat paremmalla tolalla kuin itänaapurissa.

Motarit on kohtuullisessa kunnossa, mutta pyörällä liikkuessa siitä ei juuri ole iloa. Kun saapuu kaupunkiin pieniä teitä pitkin ja motarin ramppien alla olevien lähiöiden läpi, niin siellä sitä näkee muutakin kuin elokuvista tuttua Ameriikkaa. Näiden alueiden läpi polkeminen päivällä sujui ihan ongelmitta, mutta ei niihin kovin mielellään olisi pysähtynyt tai pimeän jälkeen tutustunut. Washingtonin eteläpuolella tiestö olikin sitten selkeästi parempaa kuin pohjoisessa, suurimmaksi osaksi ihan hyvää. Ilmeisesti täälläkään ei osata tehdä pohjia tiehen, joten vain routarajan alapuolella tiet pysyy kunnossa.

Se, mikä taas Jenkeissä oli yllättävän hyvällä tasolla, on pyöräilijöiden huomioiminen liikennesuunnittelussa. Meillä oli mielikuva pelkästään autoilulle suunnitellusta tiestöstä, mutta onneksi tämä mielikuva osoittautui vääräksi. Erillisiä pyöräkaistoja oli paljon, ja pyöräilyreittejä on rakennettu ympäri maata. Seurailtiin jonkin verran East Coast Greenwaytä, jonka on tarkoitus olla pyöräilyreitti Mainesta Floridaan. Välillä päästiin polkemaan pitkiäkin siivuja esimerkiksi vanhan junaradan tilalle rakennettua pyörätietä. Näillä pätkillä sai polkea kaikessa rauhassa luonnon keskellä kaukana autoteistä. Valitettavasti projekti on vielä kesken ja greenway loppui välillä yllättäen ilman minkäänlaisia jatko-ohjeita. Välillä pyöräreittien opasteet veivät aivan järjettömiin paikkoihin, esim. 8-kaistaiselle tielle, jossa autoilla on vauhtia toista sataa kilometriä tunnissa. Näihin paikkoihin päädyttiin onneksi vain pari kertaa koko reissun aikana. Pyöräilijän huomioiminen itse liikenteessä on ihan suomalaisella tasolla eli iso osa kuskeista ei reagoi mitenkään. Täällä ohitetaan surutta pyöräilijä, vaikka tiellä olisi vastaantulevaa liikennettä. Myöskään vastaan tulevaa pyöräilijää ei ohitustilanteessa huomioida mitenkään. Toki ei kaikki toimi näin, mutta isoon joukkoon mahtuu kaikenlaisia pickup-kuskeja. Tähän voisi kyllä ottaa mallia Kanadasta. Hauskimpia olivat tilanteet, joissa autoilija ohittaa ohituskieltoalueella ja sen jälkeen pui nyrkkiä ja soittaa torvea. Ilmeisesti tällä oli tarkoitus ilmoittaa: ”Hei katsokaa, ajan päin persettä!”

Pyörien hankintahinta oli yhteensä 5 euroa, joka meni Nopsan ostamiseen. Mirvan pyörä dyykattiin Vilkjärven roskalavalta Hanskin hyvän vinkin johdosta. Tässä valossa oli siis oletettavaa, että pieniä teknisiä huoltotoimenpiteitä saatettaisiin tarvita matkan varrella. Vajaan 5000 kilometrin polkemisen jälkeen voidaan todeta, että yllättävän vähällä huollolla selvittiin. Crescentin rispaantunut vaihdevaijeri sanoi sopimuksen irti jo Kanadassa, mutta se saatiin korjattua tien päällä. Lyhennettiin hieman vaijerin suojakuorta ja vedettiin vaijeri takaisin takavaihtajalle. Seuraavaksi ongelmaksi koitui Bostonissa tapahtunut ensimmäinen rengasrikko, jonka syyksi selvisi rikkoutunut ulkokumi. Nopsaan piti siis paikata sisäkumi ja hankkia uusi rengas. Rengasrikkoja sattui yhteensä viisi, joista vain kaksi ennen Floridaa. Loput kolme saatiin sitten viimeisellä viidellä sadalla kilometrillä. Ilmeisesti kulahtanut ulkokumi alkoi päästää lasinsiruja sisään.

Vaijerihommia

Vaijerihommia

Lasia riittää erityisesti kaupunkeihin sisään tullessa, välillä sitä oli samoissa määrin kuin hiekoitussepeliä Suomessa keväällä. Ainut vaihtoehto on polkea lasimurskassa ja toivoa, että kumit kestää. Meillä oli jonkinlaisen pistosuojauksen omaavat Continentalin kumit, joista alla parivertailuna saman renkaan kuvio Kanadassa ja Floridassa. Shwalben Marathon-rengastusta suositteli kaikki matkan aikana tapaamamme pyöräilijät, joista yksi oli juuri polkenut Tyynenmeren rannalta Atlantin rantaan ilman ainuttakaan rengasrikkoa. Niitä pitänee kokeilla seuraavaksi.

Reissun ainut todellinen tekninen haaste saatiin Georgetownissa, kun Crescentin keskiölaakeri sanoi sopimuksen irti. Ilmeisesti vettä oli vuosien saatossa päässyt keskiöön, ja kuulakehä oli ruostunut puhki. Sopivankokoista kehää ei tästä maasta löytynyt erilaisten standardien johdosta. Oli hauska selailla nettiä, kun Euroopassa kyseinen varaosa olisi maksanut 2 euroa, mutta tästä maasta sellaista ei vain löytynyt. Georgetownista ei löytynyt edes irtolaakereita, joten nämä piti käydä polkemassa ylimääräisellä 50km:n pyörälenkillä lähimmästä pyöräpajasta. Samalla reissulla pyörähuollossa laitatin Nopsaan kaksi uutta pinnaa. Pinnojen laittamiselle tuli hintaa 10 dollaria ja laakerikuulat ja turaus asennusrasvaa saatiin kaupan päälle. Iltapäivästä Crescentti olikin osina motellihuoneen lattialla, asennusrasvat ja -kaljat kylmeni jääkaapissa. Onneksi kuulien koko täsmäsi, joten irtolaakerit aseteltiin Crescentin keskiöön Marko Repairsin opastamana. Kiitos Markolle ja hienolle Youtube-kanavalle.

Sen jälkeen Crescent rullasikin uusilla laakereilla lähes ajatuksen voimalla, ja poljettiin toiseksi viimeisenä päivänä reissun pisin päivämatka, noin 150 kilometriä. Muuten pidettiin päivämatkat yleensä siinä 100 kilometrin paikkeilla. Päivämatkat olivat alkuun melkein pelkkää polkemista, mutta Washingtonin jälkeen tilanne oli jo toinen. Maasto oli tasaista, joten kilometrit taittuivat helposti. Aikaa jäi päivän aikana uimiselle, kahviloissa istuskelulle ja ravintoloissa nautiskelulle polkemisen lomassa aivan riittävästi. Välillä piti oikein jäädä johonkin varta vasten aikaa kuluttamaan, kun tapaaminen illan majapaikkaan oli suunniteltu vasta kuudeksi.

Kohti Miamia mentäessä päätettiin laittaa pyörät myyntiin Craigslistille. Saatiin pari yhteydenottoa, mutta ensimmäinen pyöriä katsomassa käynyt tyttö oli liian lyhyt polkemaan Crescentillä, eikä toinen kyselijä vaivautunut tulemaan paikan päälle ollenkaan. Markku oli tulossa ensin puolilta päivin, sitten kahdelta, sitten neljältä ja sitten kuudelta ilmoitti ettei ehtisikään. Tämä tapahtui viimeisenä päivänä, kun pyörät piti saada myytyä. Lähdettiin sitten kadulle kauppaamaan kulkupelejä. Pyyntihinnaksi laitettiin 90$ ja 50$, joka oli meidän mielestä aika pieni hinta näin mahtavista kulkupeleistä. Kohdattiin monta halukasta ostajaa ensimmäisen puolen tunnin aikana, mutta näistä hepuista kenelläkään ei ollut rahaa. Yksi lupasi vaihtaa pyörät kukkaan, mutta ei lämmetty tälle diilille. Oltaisiin siis kuulemma saatu 200 dollarin arvosta marihuanaa, mutta meillä oli enemmän käyttöä dollareille. Samainen mies lupasi myös ostaa pyörät 150$ yhteishintaan, jos annetaan hänelle tunti aikaa tehdä rahaa kukinnoillaan. Luvattiin palata asiaan, jos pyörät ei menisi tunnissa kaupaksi. Tuntia ei kuitenkaan tarvinnut odotella, kun ravintolan pöydässä istunut brasilialaisnainen innostui ostamaan pyörät. Nainen soitti miehelleen, joka tuli auton kanssa noutamaan paketin. Sitten käytiin pankkiautomaatin kautta hakemassa rahat ja lopuksi rukoiltiin ringissä. Kaikkeen sitä myyntihommissa joutuu. Nainen oli kuulemma rukoillut jumalalta hyvää polkupyörää kohtuuhintaan ja nyt rukouksiin oli vastattu. Kukapa olisi arvannut, että Crescentin päätyminen Vilkjärven romulavalta Miami Beachille oli luojan lykky. Kirjaimellisesti.

-Lauri