It’s a real adventure

Sadetta tulossa

Sadetta tulossa?

Hellurei ja hellät tunteet Pekingistä! Ollaan oltu täällä nyt melkein viikko. Kiinan hallitus on ilosesti sulkenut meiltä pääsyn myös omaan blogiin, joten elo täällä on lähiaikoina ollut aika hiljaista. Onneksi asiaan tulee nyt ainakin hetkellisesti muutos. Kiitos meidän couchsurffaus-hostin, joka hoiti meille toimivat pelit ja vehkeet. Koska aikaa on mennyt, ollaan kirjoituksissa hieman myöhässä, mutta ei anneta sen häiritä. Seuraavaksi syvennytään pyöräilyn maailmaan ja palataan vielä hetkeksi takaisin Venäjän maalle. Kuulemisiin kommenttien kautta tai ilman.

Kun takana oli jo kasoittain tunteja auton penkillä istuen ja junan laakereilla makaillen, oli pyörien aika näyttää meille parhaat puolensa. Koko matkan Suomesta saakkahan ne on meidän kanssa matkanneet, mutta korkeintaan ollaan muutama kilometri niillä matkan aikana fiilistelty. Koska juniinkaan ei pyöriä aina helposti saa, ja kaiken lisäks junakuljetuksesta joutuu maksamaan, oli suorastaan järkevää ottaa Irkutskissa pyörät alle ja lähteä matkaan.

Hostellissa pyöräilysuunnitelmia esiteltäessä vastaanotto oli suorastaan tyrmäävä, mutta yllättäen myös ihaileva. ”Että pyörällä Mongoliaan, siis polkupyörällä, ette oo tosissanne? ”Pointsit teille, ite en kestäis niitä sateita ja mäkiä”, ”Mä oon ajatellu aina olevani hullu, mutta te te vasta hulluja ootteki”, ”Se on kyllä mahdollista.” ja viimeisimpänä, muttei vähäisimpänä ”I’m jealous. It’s a real adventure”. Sitähän se oli.

Pyörät oli saanu Kazakstanissa ketjuihinsa semmosen hiekkapäällysteen, että nähtiin paremmaks ostaa kaupasta jalkaraspi (harja semmonen) ja putsata ja rasvata ketjut ennen ku pakaasit aseteltiin paikoilleen. Parin tunnin pakkailun jälkeen oltiinki valmiita lähtemään. Ehdottoman plussan sai heti huomioliivit, jotka aseteltiin pakaasien päälle. Kiitos niistä kuuluu meikäläisen isukille. Lappeenrannan Energian oranssit paidat puolestaan viimeisteli vielä näkyvyyden, niistä kiitos naapurin Hannulle!

Vaan eipä tienneet pyörät, mihin joutuvat. Yleensähän pyörämatkailijat on todellisia pyöräilijöitä. Ne on kavereita, joilla on viimosen päälle pyöräilyvarusteet oli matka minkä pitunen vaan. Me kuitenkin päätettiin, ettei lähetä semmoseen ollenkaan. Ei ees hankittu sivulaukkuja, sillä niiden kuljetteminen ois ollu haasteellista. Siispä vedettiin meille tyypilliseen tapaan ihan perusturististaililla. Toinen pyörä oli lojunu Hämeenkyrön kesämökin leikkimökissä iät ja ajat, ja toinen pyörä pelastettiin ennen lähtöä konttorin pihan roskalavalta Tampereen Nekalasta. Pientä tuunausta vaati saada pyörät taas pyörimään, mutta ilman varaosien hankintaa pyörien yhteenlaskettu hankintahinta oli täys nolla. Ennen lähtöä ostettiin varmuuden vuoks mukaan uudet kumit mallia Biltema ym. pientä sälää, joiden hinta oli yhteensä joitakin kymppejä. Polkiessa meillä oli puolestaan mukana vararengas, muutamat sisäkumit, paikkasarjat, pumppu, työkalusatsi, Biltema-tason valot ja hyvä mieli.

 

Pitkää nousua huipulle

Laskeutuminen pyöräilyn maailmaan (pitkästä aikaa) kävi nopeasti ja voisiko myös sanoa kivuliaasti. Meikäläisellä on siitä muistona noin 20 mustelmaa, joista osa on valtavia ja osa vähemmän valtavia. Kyseessähän ei nyt ole tilanne, jossa Finskipyöräilijä olisi lentänyt mukkelis makkelis vauhdista, vaan ennemminkin ilman vauhtia. Pakaasien paino oli nimittäin semmonen, että ei tämmönen työmatkapyöräilijä ollu kyseenlaista koskaan aikasemmin kohdannu. Kun ei niitä sivulaukkujakaan ollu, painojakauma oli ”jotain sinnepäin”. Siispä pyörän eri osastot hiero jalkoja millon missäkin tilanteessa.

Vaan ei se hauskuus vielä niihin mustelmiin loppunu. Mehän ei nimittäin tajuttu (vaikka karttaa oltiin katottuki), että ensimmäisenä meidän on tarkotus kivuta ylös vuoria. Ei semmosia Google Mapsissa näkyny. Parhaimmillaan 14 %:n mäet alkokin aika nopeesti tuntumaan jaloissa, mutta me ei luovutettu, vaan painettiin kovemmalla tahdilla ylöspäin.

 

Kartat säästöliekillä

Mentiin koko reissu pelkkien kännykkäkarttojen voimin, akkuja säästellen. Itse asiassa IPhoneen ladattava sovellus maps.me oli suorastaan mainio vehje, kunhan muisti ladata kartan siihen etukäteen. Korkeusvaihteluja siinä ei tosin näkyny, mutta annettiin niiden olla ylläreitä. Kunnon karttaa kun ei ees viititty harkita. Siispä paikalliset pällisteli ihmeissään meidän menoa, ja ihmetteli, ettei meillä oo karttaa. Me puolestaan mietittiin, että mihin sitä ihminen karttaa tarvii, jos paikkaan, johon ollaan menossa menee tasan yks tie.

Täytyy kyllä nostaa hattua venäläisille, että olivat pitäneet tien kunnossa. Loistoasvaltti autto kummasti nousemaan jyrkempiäkin rinteitä, vaikka samalla polvet huus hoosiannaa. Välillä nouseminen muuttuikin lähinnä työntämiseks, ku käveltiin pyörien kanssa kohti huippuja. Vaan kyllä me ylös päästiin, ja lopulta vielä alaskin. On muuten hemmetin hieno juttu tuo jalkajarru 11%:n alamäissä. Empä oo ennen osannu moista arvostaa. Takana ensimmäinen päivä, reilu 40 km nousua. Eipä muuta, ku telttaan nukkumaan, ja ilman suihkua tottakai.

Käpyjä, puhjenneita renkaita ja tietyömaata

Vaan eipä ne mäet ensimmäiseen päivään päättyneet. Ensimmäinen rengaskin saatiin puhkeemaan juur siihen aikaan, kun muutenkin tuntu siltä, että nyt ei kulje pyörä ei niin mihinkään. Siispä tauko tien reunaan ja pyörä ylösalas pakaaseineen kaikkineen. Uus sisäkumi alle ja matka jatkuu… Ainakin kaks alamäkeä, minkä jälkeen meidät kohtas ensimmäinen tietyö. Hiekkaa oli silmissä, korvissa ja kaikkialla muuallakin, ja kappas: rengas oli taas puhki. Siispä tarkempi tsekki ja hahaa, renkaassahan oli piikki. Piikki pois Leathermanilla, ja matka jatku.

Sattuipa myöskin niin, että kun pideltiin pientä breikkiä alamäen laidalla, meidän viereen tien toiselle puolelle pysähty auto. Katteltiin, että mitähän hemmettiä nyt tapahtuu. Autossa oli kaks miestä, nainen ja pieni tyttö. Miehet tuli ulos ja siirty meidän puolelle tietä kuselle. Nainen tuli tyttö sylissä ovesta ulos miesten viereeen. Sitte alko intohimonen lasipullojen heittäminen. Miehet visko pulloja viereiseen puuhun. Kun sitte hetken aikaa seurattiin tilannetta, miehen heitto onnistu ja puusta tipahti jotain alas. Käpy! Kyseisen kävyn siemenet sattuu olemaan täkäläisten suurinta herkkua. Jätkät sai alas kaikkiaan kaks käpyä, ja mitä ne tekee? Ne antaa ne meille! Siis tyypit pysähtyy tien viereen namuset mielessä, ja kun ne saa ne, ne antaa ne vieraille. Tässä suomalaisilla on opittavaa. Me kiiteltiin kovasti ja toivotettiin tyypeille hyvää matkaa. Samalla mietittiin, että mihin me laitetaan ne tahmaset kävyt. Joka tapauksessa ihania ihmisiä, sanon minä.

Kokkailua auringon alla

Kun ylämäet ei tuntuneet loppuvan ollenkaan eikä kahviloita tai kauppoja näkyny mailla halmeilla, päätettiin ite kokkailla. Jo Irkutskista saakka kannettiin mukanamme ruokakassia: makaroneja, kauraryynejä, suolaa, lusikat ja haarukat, Trangia sekä sen polttoaine. Lisäks meillä oli nuudeleita ja kotoolta otetut retkisapusta pussit, jotka oli menny vanhaks vuonna 2011. Tehtiin nuudeliretkisapuskamuhennos. Kokkaillessa saatiin myös seuraa. Saapuipa venäläinen metsien mies paikalle sienisaaliinsa kanssa ja esitteli sen tottakai myös meille. Mies neuvo, miten sienet olis hyviä myös meidän muhennokseen. Osan vois myös säästää ja keittää myöhemmin. Ja mitä mies tekee? Eikäää, se antaa meille koko sienisaaliinsa. Siinä sitte suomalainen hymyilee kauniisti ja kiittelee koko sydämestään. Käsittämättömiä nää venäläiset. Siirryn miehen kanssa pienelle vieressä olevalle purolle pesemään astioita ja kysyn, onko vesi juotavaa. Mies nyökyttelee, laskeutuu virran tasoon käsiensä varaan ja alkaa juomaan suoraan purosta. Ai että, mulla on uus idoli!

Puro ei todellakaan jää reissun viimeiseksi vesipisteeksi. Vesihuolto pysyy hyvin kasassa koko matkan ajan, kun vuorilta laskee alas kirkasta ja raikasta vettä. Korkeiden nousujen jälkeen oltiinkin sitten vihdoin viimein huipulla, josta lasketeltiinkin alas Kultukin kaupunkiin, Baikal-järven rannalle. Alamäki arviolta 10 kilometriä, koko päivän saldo 70 km. Sitten luksusta kehiin ja paikalliseen gastinitsaan pehmeään sänkyyn ja suihkuun. Iltasella näppärästi vielä ryöpättiin sienet seuraavan päivän ruokailuja varten, ja tottakai yöpymishuoneessa.

Päivä vesisateessa

Aamun sarastaessa oli selvää, että vettä olisi tulossa. Ei muuta kun taas kamat kasaan ja matkaa jatkamaan, vaikka polkeminen vesisateessa ei juuri meikäläistä inspannu. Onneks Suomesta oli kuitenkin mukana kuoritakit ja housut, joten kohtuullisen hyvin oli tarkoitus pysyä kuivana. Vaan eipä aikaakaan, kun lenkkareista meni läpi. Sitten meni housuista, ja sitten alkoikin jo tuntua epämiellyttävältä. Ajettiin seuraavaan kylään, ja matkalla jäätiin odottamaan tasoristeykseen junan tuloa. Juna vaan ei koskaan saapunut. Ei ainakaan niin, että me oltais se nähty. Autot seiso kiltisti tasoristeyksen luona, kun portit oli alhaalla. Me puolestaan paineltiin raiteiden yli ja jatkettiin matkaa. Tosin tottakai paikallisten ohjeistuksella. Kun sitte autoja alko perästä tulemaan, ei niillä ollu ajatustakaan siitä, että meikäläisten päälle ei tarvis kaikkea rapaa heittää. Muutama auto ajoi jopa niin läheltä, että meinäsin olla kellallani pusikossa. Vaan en ollut!

Kun sitte päästiin seuraavaan kylään, päätettiin, että lähetään ettimään gastinitsaa ja huilataan hetki. Vaan eipä sitä löytynytkään, ei ainakaan meidän hintaluokkaista. Koko hemmetin päivä pyörittiin ympäriinsä, vaan gastinitsaa ei löytynyt. Siispä jatkettiin illalla juna-asemalle ja ostettiin yöjunaliput seuraavaan isompaan kaupunkiin, Baikalskiin. Täytyy sanoa, että mun mielestä ehdottomasti reissun rankin päivä. Ei se pelkkä vesisade vielä mielialaa ois laskenu, mutta ne mustelmat ja se, kun pyörä kaatuu jo kolmatta kertaa vesimutalätäkköön. Samalla meilessä pyörii ajatus siitä, että repun sadesuoja ei ole täysin vesitiivis. Kyllä siinä meni lihapiirakka jos toinenkin eikä voimia antanut enää edes se, että paikallisten mielestä oltiin todellisia sankareita pyöräilysuunnitelmiemme kanssa.

Kiirehtien sillalle ja alas

Vihdoin kello löi kasin pintaa, ja meidän junan oli aika tulla. Normaalisti junat lähti ensimmäiseltä raiteelta, mutta päätetiin kuitenkin vielä tarkastaa asia. Kukaan, ei kukaan ei tiennyt, mistä meidän juna lähtee. Asemalla ollut poliisi oli kuitenkin halukas auttamaan ja selvitti lopulta, että meidän juna lähtee raiteelta 3. Jotta päästiin kyseisille raiteille, meidän piti ensin kivuta sillalle. Viis minuuttia ennen junan lähtöä sotkettiin hirveetä vauhtia sillalle, nostettiin pyörät käsille ja noustiin portaita, jotka ei tuntunu loppuvan koskaan. Vettä tuli ja pimeetä riitti, mutta niin minäkin sain pyöräni sillalle ja ajoin raiteen kohdalle. Siitäpä en sitte enää pyörää alas saanu, vaan mun oma sankari tuli auttamaan. Ja me kerettiin junaanki vielä!

Sitte junalla kohti Baikalskia. Hostelli meille oli varattu Suomesta käsin, kiitos Tuomon. Ajo-ohjeet saatiin Laurin siskolta Elinalta, kiitos Elina. Siinä sitten odoteltiin pyörien kanssa junan välikössä ja poistuttiin junasta tarkalla yhteistyöllä. Lauri vastas pyörien takapäistä ja mä etupäistä. Sitte oliki edessä reissun eka pimeellä polkeminen, tosin onneks hostelli oli lähellä… Tai ainakin sen piti olla. Mutta eiiii, me oltiin väärällä asemalla! Viereiseltä rekka-asemalta kuitenkin onneks saatiin ohjeet hostellille. 10 kilometriä suuntaan, josta meidän juna just tuli, ja tien varressa on raketti. Siitä sitten käännytään pois isolta tieltä. Eipä meillä ollu vaihtoehtoja. Pyörien Biltemavalot oli niin kakat, että annettiin niiden olla, ja Lauri otti käyttöön joululahjaks saadun otsalampun. Mulla oli takalamppu ja Lauri hoiti etuosan valaisemisen. Niin me lähdettiin sotkemaan tien reunaa ja pysyttiin tiiviisti peräkkäin, jotta mäki näin eteenpäin. Vettä tuli kaatamalla, mutta samalla tilanne alko jo naurattamaan. Hittolainen mulla on mahtavaa matkaseuraa! Raketin kohalta käännyttiin sitten vasemmalle ja lopulta löydettiin Elinan Yandexista koodaamilla ohjeilla hostellille. Seistiin pääoven takana ja painettiin ovikelloa, mutta kukaan ei tullu avaamaan meille ovea. Paikallinen vartija kuitenkin sai kontaktoitua henkilökuntaa, ja ovi lopulta aukes. Kysyttiin, mihin laitetaan pyörät, ja nainen totes, että tuokaa sisälle. Iihan miten vaan… Siinä sitten purettiin pyöriä, kun sadesuojista valui vettä ja hiekkaa lattialle. Naisen mielestä meidän tuli ottaa suihku ja sen jälkeen mennä iltateelle. Tehtiin, kuten suositeltiin. Siirryin suihkuhuoneeseen ja avasin hanan. Mielessäni nautiskelin lämpimästä suihkusta jo, mutta kun hana aukes, oli selvää, että vesi on kylmää. Se siitä nautinnosta. Siispä kamat kuivumaan huoneeseen ja teelle.

 ”Me syötäis nyt”

Seuraava päivä meni rentoutuessa hostellilla. Tavattiin myös alamäkipyöräilijöitä, jotka oli treenaamassa kisoihin. Eilisten epäonnistumisten jälkeen meitä kerranki jopa todella onnisti. Ajajien kamat oli omassa huoneessa kuivumassa kunnon lämmittimien kanssa. Me saatiin myös laittaa sinne meidän likomärät lenkkarit, jes! Kun syötiin hostellin keittiössä, hostellihenkilökuntaa tuli paikan päälle. ”Teidän tulis nyt poistua, me syötäis.” Oltiin hetki suut auki ja mietittiin, että ymmärrettiinköhän me nyt oikein. Siis henkilökunta tulee ajamaan meidät pois, ja niinhän se oli.

 

220 km eteenpäin

Seuraava päivä menikin vähän suorittamiseks. Paineltiin eteenpäin kovaa vauhtia, kiitos eilisen vapaapäivän. Ylämäkiä riitti, mutta fiilis oli mieletön. Vihdoin taas pyörän selässä ja matkalla kohti tuntematonta! Päiväkilometrejä kertyi 120, ja se oli paljon tolla taakalla ja noilla teillä. Kun sitten seuraavana päivänä jatkettiin Babaushkinista kohti Ulan Udea, nukuttiin teltassa pitkään ja jatkettiin matkaa vasta klo 13 maissa. Pyöräilyn lomassa käytiin myös Baikalin rannalla uiskentekemassa, vaikka kaikki aiemmin tavatut tutut oliki sitä mieltä, että vesi on aivan liian kylmää. Olihan se kylmää, mutta ihan siedettävää. Toista tosin oli pohja, joka oli todella kivinen. Kun sitte kuivattelin itteäni naku-uinnin jälkeen rantakivillä, Lauri totes yhtäkkiä, että ”tuolta tulee auto”. Ja niinhän sieltä tuli. Veli-Venäläinen ajo Baikalin rantaviivaa, ja meikäläinen peitti ittensä nopeesti pyyhkeellä. Kaikkea kanssa.

Välipalaks tehtiin makkaravoileivät. Tosin ensin matkattiin melkein 20 km, jotta saatiin voi sulamaan. Se nimittäin myytiin meille suoraan pakkasesta. Illalla etittiin meille mukava leiriytymispaikka joen varresta ja keiteltiin vielä iltapuurot. Paikka oli hieno, mutta se opittiin jo alkureissusta, että kaikki leiriytymispaikat on aina löydetty jo aikasemmin, ja sotkettu. Roskia on joka puolella täällä Venäjän maalla. Se on harmi. Päivän kilometrit 100.

Kolari ja muhkuraista asvalttia

Aloitetiin päivä taas rennosti. Oltiin mietitty aikaisemmin, että käytetään pari päivää jäljellä olevaan reiluun 100 kilometriin, jotta voidaan todella nauttia maisemista. Puolessa välissä päivää kuitenkin mietittiin, että jospa heitettäisiin ranttaliksi ja otettaisiinkin hostelli Ulan Udesta pariksi yöksi yhden yön sijaan. Näin ollen päätettiin, että painellaan jo tänään kaupunkiin. Koko päivä olikin viimeisiä nousuja lukuun ottamatta pääosin tasaista seutua. Asvaltti tosin oli kaikkea muuta kuin tasaista. Pyörän kanssa sai siis täristellä.

Parhaimmat muistot varmaan jäiki viimeiseltä kolmeltakymmeneltä kilometriltä. Huomattiin kartasta, että tulossa on iso mäki. Mäen kuitenkin pääsi oikaisemaan pientä hiekkatietä pitkin. Päätetiin mennä sitä kautta. Aluksi reitti oli melko haasteellinen, mutta siitä me sitten päästiin etenemään, hiljaa, mutta varmasti. Muistoina kaksi isoa mustelmaa, siis reissun ensimmäinen kaatuminen pyörällä. Vauhtia saattoi olla jopa 10 km/h. Loppu sujuki sitten nopeesti, ja Ulan Uden ekan hostellin ollessa täynnä käännettiin nokka kohti toista. Illalla vielä pitseriasta Tsiisburgerpizzaa ja vierailu paikalliseen yökerhoon, joka sulkikin puoli tuntia sen jälkeen kun saavuttiin paikan päälle. Ulan Udessa vietettii sitten toinenkin päivä.

Vaan nähtiimpä me päivän aikana jotain muutakin, eikä ollut kovin kaukana, ettei oltais oltu osallisena moisessa tapahtumassa. Kuultiin reissun ensimmäinen kolari. Katollaan olevia autoja täällä on näkynyt pilvin pimein, mutta koskaan ei olla oltu lähellä, kun tilanne on sattunut. Tällä kertaa kuorma-auto ja säiliöauto ottivat yhteen. Molemmat ajo meidän ohi, ja melkein samantien sen jälkeen kuulu kova ääni. Ilmeisesti kuorma-auto oli kääntymässä huoltoasemalle, ja samalla säiliöauto päätti ohittaa sen. Kun sitte käännyttiin taaksepäin, kuorma-autossa olleet ihmiset juoksi äkkiä autosta ulos.  Ketään ihmistä ei ilmeisesti sattunut, mutta rautaa vääntyi. Se on varma. Me päätettiin livahtaa nopeesti pois paikan päältä, ettei meitä ainakaan asiasta pystyttäis syyttämään.

Viimeiset päivät pyörän selässä

Ulan Udesta matka jatkui kohti Mongolian rajaa, jonne matka oli muutama sata kilometriä. Matkalla riitti taas ylä-ja alamäkeä ja aivan mielettömän hienoja maisemia. Ensimmäinen yö majoituttiin teltassa, ensimmäistä kertaa julkisella paikalla. Pystytettiin teltta järven rantaan ja saatiinkin sitten kuunnella koko yö paikallisten nuorten musahuudatusta. Aamulla, kun pakkailtiin, paikan päälle saapuivat myös jo lehmät ja muut laiduntavat kaverit. Kun sitten viimein päästiin Mongolian rajalle, paikallinen rajavartia totes meille vähemmän ystävällisesti, että pyörillä rajaa ei voi ylittää, pelkästään autolla. Ja kappastarallaa, sieltähän se tuli kuin tilauksesta, lava-auto. Kuski lupas viedä meidät rajan yli. Ei muuta kun pyörät lavalle ja tyypit kyytiin, ja siinähän sitä sitten mentiin kohti Mongoliaa. Rajalla meni tovi jos toinenki, eikä meidän kuskilla tuntunu olevan mikään kiire. Kuskin mukaan kyyti maksais 400 ruplaa. Mietittiin suomeks, että eihän meillä ees enää oo niin paljoa ruplia, mutta annettiin mennä.

Rajan ylityksen jälkeen meidät valtas ne perinteiset rajajobbarit, jotka tarjos rahan vaihtoa ja tottakai kyytiä myös Ulanbatoriin. Jäätiin heidän kanssa juttelemaan ja samalla maksettiin lava-autoilijalle kaikki loput ruplat, jotka meillä oli n. 200 kappaletta. Mies vaikutti silmin nähden tyytyväiseltä. Sitte alettiin tosissaan tekemään bisnestä. Laurin Tunturi oli jo pidemmän aikaa vedellyt viimeisiä. Takarenkaan pinnoista melkein kymmenen oli katki, takahaarukan hitsisauma rakoili ja pyörä piti muutenkin hirveetä meteliä. Siispä päätettiin, että myydään pyörät tässä vaiheessa pois. Siinä väännettiin sitten summasta. Yksi miehistä sano varaavansa pyörät siihen saakka, että käy hakemassa pankista rahat. Kun rahat oli meillä käsissä katteltiin, että mitä hemmetin Monopolirahaa meille oikeen tarjoillaan. Kävin sitte kokeilemassa rahaa kaupassa, ja siltä se vaikutti, että ihan käypää pätäkkää se oli. Siispä pyörät myyty ja matka kohti Ulanbatoria voi alkaa! Takana vajaa tuhat kilometriä pyöräilyä. Ei paha!

-Mirva