Ensimmäinen shokki

Halong Baylla

Halong Baylla

Nyt on aika alkaa keskittymään Vietnamiin, maahan jossa ollaan vietetty liuta tähän astisen reissun upeimpiä hetkiä. Saavuttiin Vietnamin Hanoihin bussilla Kiinasta. Matka meni rattosasti, mutta pieniä kommelluksia oli tottakai tyypillisesti matkassa mukana.

Kiinan Guilinista Nanningiin takas saavuttaessa kiirehdittiin reilun 30 asteen lämmössä kohti Vietnamin suurlähetystöä koppaamaan passit ja uudet viisumit. Vietnamilainen lounastauko kestää kyseisessä paikassa toista tuntia, joten tavotteena oli keretä saada passit kouraan ennen kuin kyseinen pause alkais. Vaan ei Nanningista löytyny yhtään vapaata taksia. Siispä kiihdytettiin tahtia kohti suurlähetystöä ja kun alettiin jo olla lähellä, löydettiin vihdoin taksi. Ei muuta ku taksilla paikan päälle, auto odottamaan kämpän pihaan ja Lauri kiipes 27. kerrokseen hakemaan meidän passeja. Sieltähän ne tuli!

Sitte tajuttiin todellinen tilanne: meidän Kiinan viisumi oli menossa vanhaks 22.10. ja Vietnamin viisumin voimassaoloaika alko samasta päivästä. Kyseltiin hostellilta, mikä vehje meidän kannattais Vietnamiin ottaa. Alettiin jo kallistumaan junaan, joka olis Kiinan rajalla n. klo 10-11 illalla. Hostellityöntekijän mukaan junat on kuitenkin usein myöhässä jopa tunnin kaks, ja koska meidän oli päästävä maasta pois ennen puolta yötä, päätettiin kuitenkin ottaa bussi. Sinänsä näin tilanteesta oppineena, suosittelen, että viisumeiden voimassaoloaika kannattaa ottaa pikkusen limittäin, jotta maasta poistuminen ei mee yhtä tiukille kuin meillä. Toisaalta, onhan se kiva, että pystyy nauttimaan aina jokaisessa maassa maksimiajan. Eihän se bussikaan mikään huono vaihtoehto ole, mutta kyllä junalla rajan ylittäminen ainakin meidän kokemuksien mukaan on mukavampaa. Meidän epäilyt rajan ylittämisestä vähän heräs, kun kuultiin, että mennään Kiinan rajalle kiinalaisella bussilla, siitä vaihdetaan sähköautoon ja Vietnamin puolelta otetaan sitte vietnamilainen bussi Hanoihin. Ei tässä yhdistelmässä sinänsä mitään vikaa ollu, mutta paikallisten mukaan kaikki kuuluu samaan hintaan (ja lippuun).

Turhat epäilyt kuitenkin karis pikku hiljaa pois ja rajan ylitys suju aivan ongelmitta. Tavattiin bussissa hemmetin mukava vietnamilainen poika, jolta saatiin ensimmäiset vinkit sanojen ääntämiseen vietnamiks. Mun ystävyys pojan kanssa alko niin, että tyyppi anto mulle omenan. Aika söpöä, eikö?

Kyselin bussissa, että onko täällä paikkanumerot käytössä, kun sellaset meidän lipuissa oli, ja kyseiset paikat oli meillä käytössä kiinalaisessa bussissa. Poika totes, että ”hei, me ollaan nyt Vietnamissa. Ei täällä oo mitään paikkoja.” Selvä pyy, istutaan vaikka tähän. Poika myös neuvotteli ja tilas meille ekan vietnamilaisen lounaan. Kaupan päälle saatiin vielä maistella myös banaanin lehtiin käärittyjä makkaroita.

Porukkaa riittää

Porukkaa riittää

Kulttuurishokin tuntua

Saavuttiin Hanoihin keskellä kirkasta ja kuumaa päivää. Ensimmäinen mielikuva tilanteesta on bussin vierelle kuin salamana rynnänneet eri kyytien tarjoajat. Ok, tätä osattiin jo odottaa. Kyseiseen menoon tottuneina oltiin kuitenkin kovin yllättyneitä siitä, kuinka nopeasti porukka luovutti. Oltiin matkan aikana tutkailtu puhelimessa olevaa karttaa ja todettiin ilosena, että kartassa näkyy myös bussipysäkit ja niillä pysähtyvät bussit. Siispä katottiin, että päästään hotellille bussilla ja lähettiin metsästämään bussipysäkkiä. Kun sitte oltiin lähempänä kämppää ja poistuttiin bussista kapeille pikku kaduille, alettiin tarkemmin tutkailla lähiympäristöä. Ympäriinsä pyöriskeli jos jonkinmoisia  kaupustelijoita, joista jokainen yritti enemmän tai vähemmän kaupata meille jotain. Kadut täytty pääosin muista matkaajista, ja katujen varret oli täynnä englanniks nimettyjä reppureissaajaravintoloita ja -kahviloita. Ei siinä, joskushan tämmönen on ihan kiva. Mutta jos sitä ei osaa odottaa, iskee kulttuurishokki. Tuntu siltä, ettei pystyny olemaan missään rauhassa. Mopoja vilisti pienillä kaduilla edestakas. Kaiken lisäks niitä oli vielä parkkeerattu niin, että meikäläisten oli pakko kävellä keskellä tietä. Ravintoloiden omistajat huuteli, kuinka hyvää ruokaa heillä on ja että meidän pitäis tottakai tulla juur heidän ravintolaansa. Muutenkin ilmassa oli sähläyksen tuntua, jota ei tietenkään kyllä pystytty välttämään Kiinassakaan. Täällä se vaan oli jotenkin ihan äärimmilleen vietyä.

Bia Hoi Hanoi

Lukittauduttiin hetkeks hotellihuoneeseen ja hengitettiin syvään. Jaa, että täällä ois sitte tarkotus viettää seuraavat päivät ettien mopoa. Kyseisellä menopelillä kun olisi sitten tarkoitus matkata läpi Vietnamin maan. Mopoja kyllä kaupungissa riitti, sekä kaupoissa että ennen kaikkea liikenteessä. Oltiin me kuultu etukäteen, että Vietnamissa liikenne on todella mopopainotteista, mutta ei me kyllä semmosta mopomerta osattu odottaa, mikä vihreillä valoilla lähti liikkeelle. Itse asiassa, se oli aika hieno näky! Pujotteleminen mopojen seassa oli jännittävää, vaikkakin välillä melko ressaavaa. Vanhoilla kujilla piti olla koko ajan valppaana. Mopoja kun ohitteli millon mistäkin ja mitenkin.

Oltiin päätetty, että ei nyt ihan hirveesti kierrellä Hanoissa nähtävyyksiä, vaan ennemminkin etitään mopo äkkiä ja siirrytään baanalle. Hotellin työntekijä halus kuitenkin näyttää meille kartasta hienoimmat mestat ja kuunneltiin tottakai mielellämme. Sen jälkeen mentiin syömään ja totuttelemaan uuteen ympäristöön.

Hanoissa tunnettua on Bia Hoi -hanaolut, jota sai kaupungin vanhoilla kaduilla (Old Quarter, joilla me tosiaan vietettiin suurin osa ajasta) monen monesta pienestä ravintolasta. Mentiinkin illalla sitten nautiskelemaan sitä ja tekemään tilannepäivitys. Porukkaa oli niin paljon, että ei meinattu saada itteämme ängettyä paikalle ollenkaan. Pikkuruiset tuolit oli kaikki varattu, joten päivystettiin paikkaa hetki, kunnes tuli hyökkäysvaihe. Hintaahan kyseisellä bissellä ei ollut juur mitään, 5000 dongia (alle 20 senttiä). Pikku hiljaa shokki alko hälvenemään…

 

Näyttelytaidot hallinnassa

Satuttiin olemaan Hanoissa musiikkifestareiden aikaan. Sokkeloisilla, kapeilla kujilla porukka kokoontu kuuntelemaan musavehkeet paikan päälle pystyttäneitä bändejä, jotka itse asiassa hoiti hommansa tosi hyvin. Teki ihan mieli jammailla. Päätettiin, että testataan tässä musiikin hurmoksessa myös katukauppiaiden tarjoamia donitseja. Sanottiin, että halutaan niitä kaks. Kahden sijaan nainen alko paikallisille katukauppiaille tuttuun tapaan mättämään kassiin kasan donitseja ja mitä kaikkea muuta koristaan löysikään. Todettiin siinä vaiheessa, että kiitos vaan, ei me noin paljoo oteta ja näytettiin vielä kerran, että kaks on okei. Nainen ei suostunu myymään vaan kahta, joten poistuttiin paikalta, ja Lauri laitto rahat takas taskuun. Nainen alko kuitenkin seuraamaan Lauria ja vaihto naamallensa hyvin pettyneen ilmeen. Todettiin, että me ei semmosta säkkiä osteta. Sitte se tapahtu, nainen alko panikoimaan. Silmät alko kostumaan. Siinä se melkein itki, että sais meiltä rahat. On käsittämätöntä, miten paikalliset osaa niin hyvin kyseisen homman. Tunteisiin vetoaminenhan toimii lähes aina. Loppuen lopuks päätettiin kuitenkin maksaa hyvästä näyttelysuorituksesta ja ottaa kaupan päällisinä muutama donitsi. Ymmärretään kyllä, että nainen varmasti tarvitsi rahat.

Katukaupustelua

Katukaupustelua

Rentoutumista Halong Baylla

Ensimmäisen päivän jälkeen oltiin jo sitä mieltä, että Hanoista olis hyvä ottaa pieni aikalisä. Ostettiin hotellilta liput Halong Bayn upeille maisemille ja ilmotettiin, että me lähetään jo huomenna. Hotellin työntekijällä oli tarjota meille kahta eri paattia: ”tästä me ollaan saatu asiakkailta aina 90 prosenttisesti positiivista palautetta” ja ”tää on ihan uus yritys, joten ei voida taata laatua. Tässä on kuitenki ilmaset juomat.” Eli lyhkäisyydessään, meille tarjottiin bileristeilyä ja rauhallista merimatkaa. Mietittiin, että pitäiskö nyt räväyttää ja lähteä bailaamaan. Partypaatin hinta kun oli vielä halvempi kuin toisen vaihtoehdon. Loppuen lopuks päädyttiin kuitenkin rauhallisempaan vaihtoehtoon. Olishan se hyvää vastapainoa Hanoille. Lähtö oli heti aamusta ja meidät tultiin hakemaan hotellilta niin kuin kaikki muutkin mukaantulijat.

Paatin meidän kanssa jako indonesialainen pariskunta, hollantilainen pariskunta, ranskalais-irlantilainen pariskunta, espanjalaiset sisarukset sekä japanilainen poika. Oltiin Halong Baylla kaks päivää ja yks yö. Päällimmäisenä reissusta jäi mieleen hauska ja samalla hyvin mielenkiintoinen opas. Jo alkuunsa opas ilmotti, että ”hän puhuu sitten Vietnamin englantia eli jos ei saa selvää, voi pyytää toistamaan.” Ihan mukava kommentti sinänsä, tuo Vietnamin englanti kun ei aina ole sitä selkeintä. Mitään tarvetta tarkentaville kysymyksille ei kuitenkaan tullut. Kaikki asiat kun selitettiin vähintään kolmeen kertaan, jokaisessa asiassa. Kun lauseet vielä alko aina samalla tavalla ”Hello evrysbody” meikäläisen tuntevat henkilöt voi ehkä arvata jo mitä tapahtuu. Muillekin tiedoksi: inhoan jos asioita toistetaan. Siispä välillä piti ihan nähdä vaivaa yrittäessään sulkea korvansa, kun sama ulkoa opeteltu lause kerrattiin monenneko kerran.

 

Toisaalta opas nyt oli vain pieni osa matkaa. Paatissa kun oli jokunen muukin. Muutaman miehistön jäsenen lisäks seurusteltiin myös muiden matkalaisten kanssa. Tutustuttiin tarkemmin ranskalais-irlantilaiseen pariskuntaan, jotka itse asiassa asustaa tällä hetkellä Kambodzassa. Saatiinkin oikeen hyvät vinkit Kambodzan reissulle ja sovittiin, että ollaan yhteyksissä, kun päästään sinne saakka. Hollantilaispariskunnan kanssa keskusteltiin myös paljon, mutta ehdottomasti antoisinta oli japanilaispojan tapaaminen. Yritin jutella pojan kanssa ekana iltana niitä näitä. Kun kommentoin hänen juttuihinsa ”oo, sounds intresting” ja todella tarkoitin sitä, poika totes, että ”yeah, I know it’s not intresting” ja vaihto puheenaihetta tai kysy, että mistä mä haluisin puhua. Lisäks poika myös alko aina nauramaan mun jutuille, vaikken ollu vielä päässy edes asiaan. Selkeesti pieniä kulttuurieroja, mutta hauska tyyppi kyllä. Itse asiassa tavattiin poika vielä risteilyn jälkeen Hanoin kaduilla ja mentiin jopa hänen suosittelemaan ravintolaan syömään. Silloin pojan kommentti oli ”Hi, I met local people and try to speak Vietnamese.” Joka tapauksessa, hemmetin mukava ja iloinen tyyppi. Anto meillekin taas positiivisuudesta ajattelemisen aihetta.

Matkaan kuulu kahden päivän ruokien lisäks luolakäynti, kanooteilla melontaa, Apinasaarelle kiipeileminen ja rannalla uiminen, kokkikoulu sekä mukavan paljon aikaa vaan rentoutua. Näistä huippuhetkistä maksettiin 90 dollaria per lätty ja siihen sisälty myös kyyditykset Hanoista Halong Baylle ja takasin.

Pikkusen tylsää oli se, että uimaan ei saanu enää hypätä veneestä, toisin kuin vielä jokin aika sitten. Kyseinen touhu oli nyt kielletty, kun turistit oli liikaa satuttanu itteänsä siinä touhussa. Ennen matkalle lähtöä olin jo uhannu Laurille, että koitan, kuinka meikäläiseltä voltti kääntyy nykypäivänä takaperin. Eipä tarvinnu kokeilla. Ehkä hyvä niin. Melonta oli mukavaa ja rentouttavaa ajanviihdettä ja kyllähän se oli kiva luolassakin vierailla. Seuraavana aamuna kiivettiin sitten Apinasaarelle ja nautiskeltiin reissun ainoasta mahdollisuudesta uida.

Tunnelmallisinta oli ehdottomasti illalla, kun aurinko laski ja oltiin keskellä vuoristoisia saaria. Siinä laivan kannella mietiskeltiin elämää ja nautittiin hetkestä. Kyllä me joitakin partypaatinki ääniä kuultiin, mutta oltiin tyytyväisiä, että kallistuttiin tähän toiseen vaihtoehtoon. Opas kyllä kerto, että karaokelaitteet ois kans meilläki valmiina. Jätettiin kaikki kuitenkin se homma väliin. Illalla vielä myös pojat yritti kalastaa, mutta kalaa ei jostain syystä tullu, vaikka miehistön mukaan varusteet oli kohillaan. Ruuat oli kyllä laivalla aivan huippuluokkaa. Tarjolla oli monipuolisesti kaikenlaista maistuvaa settiä. Koska luettiin ennen matkalle lähtöä muidenkin arvosteluita, voitaisiin vetää semmonen johtopäätös, että kyseisestä risteilystä kannattaa maksaa hiukkasen enemmän kuin halvin tarjous, jotta saa hyvää ruokaa ja palvelu on kohdallaan. Finsskituristit suosittelevat!

-Mirva