Kuljettajan katsaus

”Kaikki alkoi siitä, kun mä lopputilin sain.” Tosin jos tarkkoja ollaan, niin lopputili piti ottaa, ei sitä tuosta vaan saanut. Kaikki alkoi kuitenkin jo paljon ennen Honda Winin hankintaa. Yksi unelmista on ollut Vietnamin päästä päähän ajo omalla prätkällä ja vihdoin tuo unelma on toteutettu. Kaikenlaisia tekosyitä on ollut unelmien esteenä, mutta nyt on päästy haaveilusta toteutuksen puolelle. Suosittelen.

Minh Motor Hanoista myi meille Honda Winin. Alkuaan 107 kuutioinen vuosimallin 2003 isolohko oli jossain vaiheessa remontin yhteydessä muuttunut pikkulohkoksi, eli 97 kuutioiseksi. Hinnasta ja ehdoista väännettiin itse omistajan Minhin kanssa. Neuvottelujen jälkeen päädyttiin hintaan 260 dollaria (n. 200 euroa). Tämä piti sisällään prätkän, lukon ja jonkinlaista saderiepua kamoille. Samaan hintaan tingittiin vielä tavarateline jatketulla tarakalla ja sivutelineillä, uusi eturengas, uudet öljyt ja uusi tankin korkki. Tankin vuoto ei kuitenkaan loppunut korkin vaihdolla, mutta prätkäkaupan pihalta dyykattu sisäkumin palanen paikalle asennettuna hoiti asian. Parhaiksi varusteiksi osoittautuivat sisäkumi ja pätkä kaupan pihalta kerättyä rautalankaa. Pyörän hintaan sisältyi myös kaksi uutta kypärää, jotka olivat Vietnamissa suosittua mallia. Muistuttaa muovista lippistä, jossa on leukahihna. Toinen saatiin onneksi vaihdettua mopokaupassa hyvään käytettyyn, mutta Mirvan päähän sopivaa kelvollista kypärää ei liikkeestä löytynyt. Omistajan mukaan Mirva ei tosin tarvitse kunnollista kypärää, koska ”sehän nyt vaan istuu kyydissä”. Hankintahintaa tuli kaikenkaikkiaan noin 240 euroa, johon sisältyy myös toinen kelvollinen kypärä, pari uutta avainta ja sadevarusteet.

Hanoista matka alkoi kohti etelää ja ensimmäiseksi stopiksi valittiin Mai Chaun alue 130 kilometriä Hanoista lounaaseen. Hyppääminen mukaan Hanoin kaaottiseen liikenteeseen sujui yllättävän helposti, mutta ensimmäiset 50 kilometriä pölyistä maantietä ei ollut matkan miellyttävin pätkä. Vuoriston lähestyessä ruuhka hälveni, tie pieneni ja hymy leveni. Matkalla tavattiin mopo-ongelmien kanssa painiva saksalaispoika Tinolainen, joka oli ostanut mopon melkein satasen halvemmalla kuin myö. Tästä asiasta poika oli ylpeä, mutta moporemonttiin hepusta ei apua saanut. Siinä vaiheessa kun mie rupesin moporemontissa auttamaan, niin kaveri häippäsi muualle odottelemaan remontin valmistumista. Kaikesta huolimatta jatkettiin samaa matkaa ja lähdettiin kyselemään majoituksia kylältä. Eco lodge -kylttien johdattamana jatkettiin melko hulppean näköisen majoitusalueen pihaan. Kyseltiin portilta hintaa ja saatiin arviolta perushinnaksi noin 100 dollaria/naama/yö. Porttivartija kyseli budjettia ja mie sanoin sille, että 10 dollaria meiltä molemmilta olisi parempi hinta meille. Vartija soitteli respaan ja kohta alas asteli respan mimmi, jolla oli meille sopiva tarjous. ”100 000 dongia/naama (n. 4 euroa) ja pääsette majoittumaan porukoitten vintille. Mamma vääntää vielä aamupalat samaan hintaan.” Perille saavuttaessa isäntä kaivoi esille kylmää kaljaa ja mamma aloitti ruuanlaiton. Ja olipahan mökki viimisen päälle. Tolppien varaan väsätty bambulattialla ja palmunlehtikatolla varustettu vinttikamari.

Samalla kylällä törmättiin kanadalaissakkiin, jotka olivat tulleet viikonlopun viettoon skoottereilla Hanoista. Sakin mukana oli myös vietnamilainen tyttö paikallisoppaana. Istuttiin yhdessä iltaa ja seuraavana päivänä koluttiin mopoilla läpi lähialueen seutuja. Mai Chau olikin hyvä alku moporeissulle, sillä maisemat olivat hienoja ja vietnamilaisen tytön opastuksella opittiin maan tavoille ruuan ja bensan hankinnan osalta. Vietnamin tiestö on erinomaisessa kunnossa suurimmalta osin. Oikeastaan ihan pienimpiä kinttupolkuja lukuunottamatta ainut huonossa kunnossa oleva tie on maan pääväylä A1, joka yhdistää Hanoin ja Ho Chi Minhin. Kyseinen pätkä on nimittäin suurelta osin uudelleenrakennusvaiheessa, joten tietyöaluetta riittää. Maan keskiosan vuoristoisella alueella kulkee vanha Ho Chi Minhin tie, jota mukaillen suurin osa mein ajoreiteistä kulki. Aina, kun oli mahdollista ottaa pienempi tie vaihtoehtoiseksi reitiksi, suosittiin niitä.

Ensimmäinen pienempi tie ja yksi parhaista pätkistä, jota ajettiin oli heti Mai Chausta lähdön jälkeen. Hyväpintainen serpentiinitie kulki pitkin vuorten rinteitä syrjäisellä maaseudulla. Honda kulki pääosin kolmosvaihteella ja siinä vauhdissa oli helppo jutella takapenkkiläisen kanssa. Kovin suuria päivämatkoja Vietnamiin ei kannata suunnitella, sillä meidän toteutunut matkavauhti oli arviolta 20-30km/h. Nopeusrajoitukset Vietnamissa ovat kuulemma 40km/h taajamssa ja 60km/h taajaman ulkopuolella. Ihan sopivat rajoitukset meidän Winille. Yli 150 kuutioisia prätkiä Vietnamissa on todella vähän ja sellaisen omistaminen on kuulemma luvanvaraista. Ilmeisesti jotain samantyylistä kuin aseenkantolupa Suomessa. Pitää kuulua johonkin mopokerhoon yms., että luvan voi saada. Nopeudesta ei kuitenkaan ollut koko kuukauden matkan aikana ihan tarkkaa tietoa, koska nopeusmittari ei toiminut. Ennen mopon ostoa koeajettiin joku 7 tai 8 winiä, eikä yhdessäkään ollut toimivaa nopeusmittaria.

Minh suositteli meille öljynvaihtoväliksi noin 400 kilometriä, ja tätä yritettiin jollain tasolla noudattaa. Toteutunut vaihtoväli oli ehkä 500-600km. Öljynvaihtojen yhteydessä suoritettiin myös muita remontteja. Ensimmäisen öljynvaihdon aikaan savua alkoi pukkaamaan ihan väärästä paikasta, ja kokenut mekaanikko tunnisti heti viaksi kannentiivisteen pettämisen. Ei muuta kun öljynvaihdon yhteydessä moottori auki ja uudet tiivisteet paikalleen. Noin puolen tunnin projektista veloitettiin töineen ja osineen 50 000 vietnamin rahaa eli vajaat kaksi euroa. Öljynvaihdoille tuli hintaa yleensä jotain kolmen ja neljän euron väliltä. Huoltamoita riitti reilusti, eikä mopon ropailuun tarvinnut itse juuri sekaantua. Meille jäi suoritettavaksi vain pieniä ylläpitohuoltoja, joihin yleensä riitti välineiksi rautalanka, sisäkumi tai nippusiteet.

Tankkaaminen tapahtui pääasiassa ihan bensa-asemilla, joista 92-oktaanista sai tankkiin noin 80 eurosentin litrahintaan. Maaseudun puolella on harvempi verkosto asemia, mutta kattavat jälleenmyyntiverkostot. Puolet porukasta myy bensaa suoraan pumpullisesta tynnyristä, ja toisella puolella on hyllymetreittän bensaa vanhoissa lasisissa cokispulloissa. Jokaisella asemalla on aina rahastaja, joka myös suorittaa tankkauksen. Paikalliset näyttivät ostavan bensaa melkein aina valmiiksi varatulla tasasummalla. Vaikka maaseudulla paikalliset ei juuri englantia puhuneet, niin ainakin huoltoasematyöntekijät ymmärtävät suomea yllättävän hyvin. ”Tankki täyteen, kiitos” toimi lähes poikkeuksetta. Koska bensamittaria tai trippimittaria ei ollut, tankattiin mopo aina jokaisen ajopäivän aamuna. Kertaakaan ei tarvinnut kääntää hanaa varatankin puolelle. Kuvassa on käytössä myös läksiäislahjaksi saatu 30 000 dongia, joka oli annettu mopon tankkaukseen. Kiitos kuuluukin Mikolle ja Olgalle, että bensa riitti Ho Chi Minhiin asti. Rahakin meni varmaan ihan tarpeeseen.

Maaseudun rauhassa ajellessa muuta liikennettä ei ollut riesaksi asti, mutta välillä tien täyttivät koululaislaumat. Lapsia kulki koulun ja kodin välillä laumoittain sekä pyörillä että kävellen. Varsinkin pienemmistä lapsista melkein kaikki huutelivat meidät nähdessään ”hello hello!” ”wats your name!”. Melkein sama mitä vastasi, niin aina perästä kuului iloinen naurun remakka. Myös talojen pihalla olevat lapset huutelivat hellou hellout, kun ajeltiin kylien läpi ja taas kuului perästä naurua. Ilmeisesti oltiin melko huvittavan näköinen yhdistelmä.

Myös puhveleita, lehmiä ja vuohia oli liikenteessä mukana. Puhveleita ei saisi katsoa silmiin, mutta ei ne tykkää myöskään valokuvaamisesta. Mirva alkuun ihmetteli, kun ei jäätykään hetkeks tien varteen kuvaamaan. Ainakin yksi puhveleista nimittäin hermostui mein läsnäolosta ja päätti lähteä tulemaan kohti. Mirva kuvaili takapenkiltä muita mudassa kylpeviä puhveleita, eikä huomannut kohti tulevaa kaveria. Tuon näköinen ja kokoinen eläin kun juoksee kohti, niin siinä vaiheessa teki mieli nostaa kytkintä ja kokeilla, miten Honda kiihtyy. Ja eihän se nopeasti kiihtynyt, mutta onneksi riittävän nopeasti kuitenkin, ja puhveli päätti jättää takaa-ajon sikseen.

Mopomatkailun aikana nähtiin jos jonkinlaista majataloa. Pienemmissä kylissä ei paljon valinnan varaa ollut, joten sinne oli mentävä, mitä löytyi. Yleensä pyrittiin löytämään kämppä ennen aurongonlaskua ja siinä aika hyvin myös onnistuttiin. Vain yhtenä iltana piti ajaa vähän pidempi siivu pimeän tultua. Koko matkan tähän mennessä parhaat ja paskimmat hotellit löytyivät Hanoin ja Ho Chi Minhin väliltä. Hintaa majoituksella oli 100 000 – 250 0000 eli neljästä eurosta kymppiin. Kaikki kahden hengen huoneita. Hinta ja laatu ei kulkenut käsikädessä, vaan kehnoin majatalo sijoittui hintahaitarin yläpäähän. Yksi edullisista majataloista osoittautui bordelliksi, mutta hyvin sielläkin yhen yön pötkötti. Sen sijaan A1:n varrella tienvarsimotellissa viereiseen kahden hengen huoneeseen majoittui 8 munkkia pitämään kokousta ja siltä yöltä jäi unet melko vähiin. Kaikissa paikoissa mopolle oli joko erillinen lukittava tila tai sitten se otettiin respaan yöpymään.

Hondan ajo-ominaisuudet olivat yllättävän hyvät, vaikka kuormaa oli ihan kiitettävästi päällä. Kuitenkin moneen paikalliseen verrattuna mein mopo kulki melko kevyellä kuormalla. Mm. 40 kg:n betonisäkkejä kulkee normaalin mopon kyydissä näemmä helposti kuudesta kahdeksaan. Välillä vuoristoteillä mäkien nouseminen kävi melko verkkaisesti, mutta viimeistään ykköselle vaihdettaessa Honda jaksoi kuitenkin kiivetä kaikki mäet ylös. Renkaan pitoon ei ollut kova luotto, joten mutkapätkät ajeltiin melko rauhallista vauhtia keskittyen maisemien ihailuun.

Välillä piti käyttää myös kuskia remontissa Kuuban Vietnamille lahjoittamassa kansansairaalassa. Ensimmäistä kertaa reissussa elimistö alkoi protestoimaan ja kuumettakin oli. Malaria-alueella pöyrimisen takia menin sitten käymään tohtorilla, mutta jos ois tiennyt millainen soppa siitä tulee, oisin jättänyt menemättä. Malaria- tai dengue-testejä ei otettu, mutta kaikki muu mahdollinen testattin. Verikokeita moneen otteeseen, ultrat ja kaikki. Muovisäkillinen lääkkeitä mukaan ja takas hotellille pötköttämään. Ylimääräinen viiden päivän stoppi tuli Dong Hoissa, mikä vähän aiheutti loppumatkalle aikataulupaineita. Kuitattiin asia parilla pidemmällä ajopäivällä, eikä otettu siitä sen enempää ressiä.

Seuraavana moporemontin syynä oli etuiskarin vuotaminen, ja laitettiin sitten samalla kertaa molemmat puolet kuntoon Hoi Anissa. Hintaa remontille tuli noin 16 euroa, paikallisessa valuutassa 400 000. Venäläisten miehittämässä Nha Trangissa paikkailtiin sitten öljyvuotoa ja ostettiin uusi takarengas. Tälle remontille tuli hintaa 600 000, eli noin 24e. Hinta pitää sisällään uudet tiivisteet ja stefat moottorille, öljyt, työt ja uuden takarenkaan.

Nha Trangista otettiin aluksi rantareitti kohti etelää ja taas päästiin pällistelemään hienoja maisemia. Pohjoisen rehevään maastoon verrattuna etelässä oli kuivaa ja karua, mutta edelleen hienoja maisemia. Hiekkadyynejä, kaktuksia ja merta riitti katseltavaksi. Koko reittiä Mui Neen rannoille ei kuitenkaan päästy  ajamaan rantaväylää, vaan piti ottaa siirtymä pitkin A1-valtatietä, mikä ei ollut mikään miellyttävin kokemus. Se meni ihan ajamiseksi. Kaikesta huolimatta liikenteessä on kuitenkin jonkinlaiset säännöt, ja ne on melko helppo oppia. Isommalla on etuajo-oikeus ja pienempi väistää aina riippumatta siitä, mitä sanoo liikennemerkit, -valot tai kaistamerkinnät. Tietyöpätkillä busseja tuli monta kertaa vastaan meidän kaistalla, ja ainut vaihtoehto oli väistää pientareen puolelle. Onneksi yleensä oli paikka mihin väistää. Nopeusrajoitukset taajamassa olivat henkilöautoille ja prätkille 40km/h, kuorma-autoille ja busseille 50km/h tai 60km/h . Melko järkevää.

Mui Neen rannoille kuitenkin päästiin ja siellä tavattiin reissun ensimmäinen tuttu, Timo. Vähän mutkan kautta tuli tieto, että vanha tuttu Lappeenrannasta asustelee nykyään Vietnamissa. Kiitos tästä kuuluu Tuksun oivalle feisbuuk-kommentille. Ennen Timon kanssa sovittua illallanviettoa vietiin vielä mopo viimeisen kerran huoltoon. Tällä kertaa mopoon piti laittaa uudet pinnat takarenkaaseen, ja hintaa remontille tuli 300 000, eli noin 12e. Timpan opastuksella otettiin sitten oikein kunnon kierros tutustuen lähinnä paikallisiin anniskeluravintoloihin, ja jopa yökerhon tanssilattialla käytiin pyörähtämässä. Tanssilattian läpi kasvoi palmu ja aika menikin ihmetellessä sitä. Onko palmu oikea vaiko eikö? Vaikka mopo saatiin takaisin seuraavana päivänä, niin jätettiin ajelut suosiolla siltä päivältä väliin. Aamupalaksi maistuikin sitten pitsaa, ranskiksia, club sandwichiä ja tomaatti-mozzarella-pesto-paniinia. Aamupalan jälkeen ihmeteltiin maailman menoa hyvä tovi meressä kelluskellen. Toisena iltana käytiin vielä syömässä buffetillallinen porukalla ja siitä jatkettiin omille teille. Olipa hauska yhteensattuma.

Aamulla lähdettiin taas ajelemaan ja päivän aikana kypsyi ajatus ajaa koko matka Ho Chi Minhiin asti. Vettä alkoi tihutella, kun kaupunki lähestyi. Sateilta oltiin tähän asti vältytty melko hyvin, vain parina kolmena päivänä saatiin vettä niskaan. Jokisuistossa sijaitsevaan kaupunkiin mennessä piti ottaa lossi joen yli, ennen kuin päästiin kunnolla tutustumaan kaupungin liikenteeseen. Yllättävän helposti sujui liikennöinti kaupungissa, jossa oli mein mopon lisäksi yli 3 miljoonaa muuta kaksipyöräistä. Asiaan saaattoi auttaa myös se, että saavuttiin paikalle sunnuntai-iltana. Timolta saatiin oivat ohjeet Ho Chi Minhin aktiviteeteista ja heti ekana iltana oltiinkin kattoterassilla juhlistamassa onnistunutta noin 2600 kilometrin mopomatkaa.

Keskiviikkona meiltä oli menossa Vietnamin viisumi umpeen ja tiistaina mopo oli vielä myymättä. Alkuun ei juuri kyselyitä tullut, mutta tiistaina niitä alkoikin sadella enemmänkin. Paikalliset jobbarit olisivat tarjonneet moposta maksimissaan 150 dollaria, joten itse myyminen oli hyvä idea. Ja pahaltahan se olisi tuntunut luovuttaa hyvin palvellut win sydämettömän jobbarin huostaan, joka tuskin olisi huomioinut hienoa pyöräämme yksilönä. Ensimmäisenä paikalle tuli skotlantilainen pariskunta, jotka ihastuivat pyörään samantien, enkä kyllä ihmettele yhtään miksi. 220 dollaria meillä oli pyyntihintana ja kauaa ei tarvinnut neuvotella. Kauppojen jälkeen istuttiin hetkeksi alas juttelemaan ja kerrottiin parhaat vinkit mopomatkalle. Sovittiin vielä tapaaminen illaksi pariskunnan kanssa ja vietettiin hauska viimeinen ilta Vietnamissa. Honda päätyi hyviin käsiin ja on jo matkalla kohti Hanoita.

Kokonaisuudessa pyörän kustannukset olivat siis 40 dollaria (31e) hävikkiä pääomasta, 1 580 000 dongia (59e) remonteista+huolloista ja 1 000 000 dongia (37e) varusteista. Polttoainetta tankattiin yhteensä noin 80 litraa, eli 1 790 000 dongin (67e) edestä. Hintaa mopon omistamiselle Vietnamissa tuli meidän tapauksessa siis 4,8 euroa/päivä ja bensakujen kera liikkumiselle hintaa 7,4 euroa/päivä.

Poliisistoppeja ei tullut yhtään, vaikka useamman ratsian läpi ajettiin. Edelleen satumainen onni jatkuu teknisten laitteiden kanssa. Koko matkalla Hondaan ei tullut yhtään ajoa keskeyttävää vikaa, vaikka tässäkin tapauksessa siihen oltiin jo henkisesti varauduttu. Viimeisenä tilannepäivityksenä Mui Neesta saatiin tieto, että yökerhon läpi kasvava palmu on kuin onkin oikea. Oli hienoa päästä siirtymään seuraavaan maahan levollisin mielin.

-Lauri