Yö kraatterilla
Matkalla työpaikalle
Neljän vuorokauden yhtäjaksoisen matkustamisen jälkeen vuorossa oli löhöilyä Balilla muutaman päivän ajan. Tai niin ainakin haaveiltiin ja luultiin. Ei kuitenkaan päästy edes Balille saakka, kun löydettiin jo ittemme tulta syöksevän tulivuoren kraatterin pohjalta kieltotauluista huolimatta. Miten tässä näin kävi?
Yllättävä tarjous
Saavuttiin Banyuwangiin, Indonesian Javan saaren itäosaan, junalla aikasin aamulla. Takana oli pitkä junamatka sekä sitä edeltävät 19- ja 12-tunnin peräkkäiset bussimatkat. Junassa jo haaveiltiin siitä, että päästäis vihdoin nukkumaan kunnolla ja pysähtymään hetkeks ennen laivalle lähtöä. Viimeset pari yötä kun oli vietetty busseissa hyvin vajailla yöunilla. Vaan niinhän siinä kävi, että tavattiin kovin mukavanoloinen mies juna-asemalla, joka tarjos meille matkaa Ijen-tulivuoren kraatterille katsomaan sinistä liekkiä. Vaikka meillä ei ollu minkäänlaista käsitystä koko sinisestä liekistä, mietittiin vakavasti pitäiskö ottaa tarjous vastaan. Kyseessä oli yöretki, jonne lähdettäis jo keskiyöllä. Kunnon yöunet mielessä kieltäydyttiin tarjouksesta ja lähdettiin painelemaan eteenpäin, kunnes havahduttiin siihen, että jos me ei tehdä retkeä nyt, me ei tehdä sitä ollenkaan. Suunnitelmissa oli nimittäin siirtyä seuraavaks Balille. Kyseinen tulivuori oli kuitenkin Javan saarella. Siispä käännyttiin kannoillamme ja mentiin keskustelemaan miehen kanssa asiasta tarkemmin. Kymmenessä minuutissa oltiin matkatoimistossa maksamassa 700 000 rupian (n. 45 €) reissua ja vajaan tunnin päästä maattiin hotellihuoneessa suihkun raikkaina.
Päätettiin vielä lähteä syömään ennen kuin otettais välilepo. Bongattiin lähitieltä hyvännäkönen indonesialainen koti, joka vaikutti myös ravintolalta. Siellä oli pitkä pöytä ja lasikaapit täynnä nuudeleita. Otettiin Fried Rice munalla ja yllätykseksi kyseinen mättö jäi Indonesian parhaimmaksi ja halvimmaksi riisisetiksi. Ruuan jälkeen kömmittiin sänkyyn nukkumaan ja laitettiin kello soimaan yhekstoista.
Ylös, ulos ja kraatterille
Muutaman tunnin päästä oli aika herätä. Herääminen vaan ei ollu kovin nautinnollista. Saatiin kuitenkin ittemme ylös ja mentiin kyselemään purkkinuudeleihin kuumaa vettä, jota yllättäen löyty ihan meidän hotellilta. Syötiin nuudelit ja puettiin kunnolla lämmintä vaatetta päälle: pitkikset, kerrastopaita, pitkät housut, huppari, hanskat ja pipo. Tosin Laurihan heitti jalkaansa pelkät shortsit. Takkeja meillä ei ollu, mutta reissun diilannu mies oli luvannu lainata mulle omaansa. Kello 00.10 auto lähti matkalle kohti vuoria.
Kun vihdoin saavuttiin vuoristokylään, tuntu ku oltais oltu Suomessa. Ja älkää nyt ymmärtäkö väärin. Kyllä me edelleen muistetaan, ettei Suomessa oo vuoria, mutta ilmasto ja mökki, jossa juotiin teet oli tunnelmaltaan jotenki tosi suomalaisia. Istuskeltiin tulen äärellä kissojen kanssa ja odoteltiin, että päästään lähtemään. Pian opas sitten jo tuliki ja oli aika jatkaa matkaa. Kuski jäi oottelemaan autoon, ja me lähettiin painelemaan yön pimeyteen.
Käveleminen kraatterille kesti aikansa. Kun sitten päästiin kraatterin reunalle, opas anto meille kaasunaamarit. Ne jos jotka helpotti menoa kummasti, kun nenä ei vuotanu ihan solkenaan, ja henkikin kulki. Kyseisellä paikalla oli myös kyltti, jossa kerrottiin selkeällä englannin kielellä, ettei kenelläkään vierailijalla ollu asiaa kraatterille. Hienosti paikka pesee kätensä vastuusta. Sinne me vaan sitte alettiin kuitenkin laskeutumaan ja askel askeleelta oltiin lähempänä päämäärää. Taskulamppujen valokeilat heilahteli pimeässä yössä. Kraatterin pohjalla näytti olevan enemmänkin sakkia. Kun päästiin pohjalle, ei ihmetelty miksi. Kraatteri on oppaan mukaan n. 300 ihmisen työpaikka.
Vaarallinen työ
Kraatterin pohja on oiva paikka löytää rikkiä. Sitä on siellä kasoittain niin sulana kuin myös jäähtyneenä. Kiinteäksi jäähtynyt rikki hajoitetaan sopivan kokoisiksi palasiksi ja kasataan kahteen koriin, jotka on yhdistetty toisiinsa kepukalla. Kun korit on täynnä, alkaa matka ensin ylös kraatterin reunalle ja siitä alhaalla olevaan kylään. Parhaimmillaan painoa voi olla koreissa yhteensä 100 kiloa. Korit punnitaan ja työntekijöille maksetaan rikistä kilojen mukaan. Työ on rankkaa, sillä jo pelkästään kraatterille laskeutuminen ja sieltä nouseminen vaatii tarkkuutta ja ennen kaikkea voimia. Alaspäin meno on vielä ihan ok, mutta kun lähdettiin tulemaan ylöspäin, ei voinu muuta ku puuskuttaa. Kiipeämisen teki haastavaksi kaasunaamari. Otin maskin pois muutamiksi minuuteiksi, mutta rikin määrä ilmassa oli kuitenkin vielä niin suuri, että hengittäminen teki kipeää. Oltiin kyllä onnellisia, että meidän reissuun kuulu kyseiset kaasunaamarit. Paikan päällä kun oli paljon porukkaa, joilla ei ollu minkäänlaisia hengityssuojia.
Rikillä rikkaaksi?
Rikistä saatava korvaus tais olla 10 000 rupiaa (vajaa 1 €) kymmenestä kilosta. Kun keskimäärin työntekijä kuskaa pari 75 kg:n satsia, tulee päivästä palkkaa 150 000 rupiaa (n. 10 €), eli tasan saman verran ku meidän oppaalle maksetaan yhestä keikasta ilman kantohommia. Oppaalle riittää siis muista työntekijöistä poiketen vain yksi ”kevytkeikka” kraatterille päivässä. Tosin kyllä vanhoista keikoista on vielä myös muistot jäljellä. Mies nimittäin vilautti meille olkapäitään, jotka oli aivan arpikudoksesta kovettuneet. Työ onkin kaikkinensa todella rankkaa, kun pelkästään jo kiipeäminen kävi ensikertalaiselle työstä. Kaiken lisäksi työ on vielä vaarallista niin onnettomuuksien kuin myös rikin terveydelle aiheuttamien haittojen vuoksi. Suurimmalla osalla työntekijöistä ei edes ollut maskia, ja rikkiä käsiteltiin paljain käsin. Vielä kun tähän lisätään se, ettei tulivuoren toiminnasta ole ihan tarkkaa tietoa, on työstä maksettava palkka suomalaisesta näkökulmasta kehno. Huonoilla työoloilla ja huonolla palkalla tehdään halpoja tuotteita ja isoja voittoja. Paikallisesta näkökulmasta palkka on kuitenkin keskipalkan paremmalla puolella, joten kerääjiä riittää.
Sininen liekki
Kraatterinäkymä oli upea, niin kauan kun sitä näkyi. Väilillä savu oli nimittäin niin voimakas, että näkyvyys heikkeni lähes kokonaan hetkeksi. Savun keskeltä erottui sininen liekki, joka ei näyttänyt sammuvan ollenkaan. Sininen liekki tuli palavasta rikistä, jota kerääjät yrittivät jäähdyttää parhaansa mukaan keräilyalueella vesiletkuilla. Keräilyalueen ulkopuolella rikki kuitenkin paloi hallitsemattomasti koko ajan.
Kun sitte oltiin saatu tarpeeks, lähdettiin nousemaan ylöspäin. Hiljalleen myös aamu alko valkenemaan. Kiviä ylöspäin astellessa väisteltiin toistuvasti miehiä, jotka kanto päivän ensimmäistä satsia kraatterin reunamaa ylöspäin.
Kraatterin reunalta jatkettiin matkaa takas kohti kylää. Vastaan asteli ilosia työntekijöitä, joista osan kanssa vaihdettiin ihan kuulumisia. Osa lähti hakemaan jo päivän toista satsia, ja kello oli vasta viis. Kraatterilta poistuttaessa myös ilma alkoi tuntua kylmemmältä, joten heitin päälleni oppaalta lainaan saadun takin. Takkihan ei sitten ollu mikä tahansa takki, vaan itse Harley Davidson. Uskoisin, että olin tyylikkäin tyyppi koko vuorella.
Viimeiset hetket Indonesiassa
Kuski sai mukavan herätyksen, kun paineltiin koputtelemaan auton ikkunaa. Aamupalaks syötiin nuudeleita, minkä jälkeen käytiin vielä paluumatkalla kattomassa kahviplantaaseja. Mahtava yö ja aamu! Nyt on selvinnyt sinisen liekinkin arvoitus. On se vaan ihmeellistä, että keltainen rikki palaa sinisellä liekillä.
Taas yhtä kokemusta rikkaampana kopattiin aamun ensimmäinen lautta ja suunnattiin Balille. Balin jälkeen pakattiinkin kimpsut ja kampsut kasaan kohti Australiaa. Seuraavassa postauksessa siis luvassa Indonesian yhteenveto ja kuvasarja, minkä jälkeen siirrytään laivan kautta uudelle mantereelle.
-Mirva
Mirva, tyylikkäin ilman muuta :), nyt on kyl pakko sanoa, et ihan joka paikkaan ei tarvi mennä.. 🙂 mutta mahtavat maisemat, jälleen!
No ei myö ihan joka paikkaa olla mentykään. Lähinnä vain mieltäkiehtoviin ja syntisiin.