Nullarborin halki

Kun saavuttiin Australian mantereelle, Fremantlen sydämeen eli satamaan, oli aika aloittaa kunnon datailu ja ottaa yhteyttä Amyyn. Tutustuttiin kyseiseen ihanaan naiseen Berliinissä 5 vuotta sitten ja oltiin suorastaan täpinöissä siitä, että nähtäis uudelleen. Saatiin kuin saatiinkin yhteys toisiimme ja sovittiin treffit kaupungille. Ensimmäisenä mentiin tottakai nauttimaan meren rantaan paikallisen panimon sidukat ja bisset. Samalla vähän tarkennettiin reittisuunnitelmia, minkä jälkeen matkattiin Amyn kämpille Perthiin, jossa valmistettiin aivan mielettömän hyvä taco/tortillasetti. Täytyy kyllä sanoa, etten oo eläissäni maistanu niin hyvää possua kun tuona iltana.

 

Aikaa meillä ei kaupungin kiertämiseen ollut kuin yksi kokonainen päivä, mutta kerettiin nähdä paljon. Aluksi käytiin tsekkaamassa Amyn suosittelema Cottesloe-biitsi. Nautiskeltiin yli 30 asteen lämmöstä meren rannalla koirien kanssa, sillä päädyttiin vahingossa koirarannalle. Mutta mikäs niiden karvaturrien kanssa oli ollessa. Veteen meno kuitenkin hieman yllätti, vaikka Amy oli meille jo etukäteen sanonut, että ”veteen meno on freesi kokemus”. Vesi oli kylmää, kylmempää kuin Suomen kesässä, ja täälläkin on kuitenkin kesä nyt. Siellä ei sitte kovin kauaa viivytty, mutta nopeasti sitä kuitenkin lämpeni, kun maalle pääsi takaisin.

Rannalta paineltiin kaupungin isoimpaan puistoon King’s Parkiin, jossa sitten kierreltiin sekä päivällä että illalla. Puisto oli kaikkinensa upea, ja siellä oli mielettömästi tekemistä sekä opasteita, joista sai lisätietoa alueesta. Kaiken kruunas vielä hienot näkymät, joissa komeilivat kaupungin pilvenpiirtäjät ja tieverkosto. Iltasella meillä oli mukana muutakin seuraa: piknik eväiden lisäksi paikan päällä oli myös Veera kavereineen. Heihin otettiin yhteyttä muutamaa tuntia aikasemmin ihan extempore. Veera, tuttavani voimistelupiireistä, muutti Perthiin joitakin kuukausia sitten. Illan tummetessa ihasteltiin Kasinon ilotulituksia, jotka oli niin pitkät, että ensimmäistä kertaa jätin puolet tulituksista katsomatta.

Vuokrausfirman apuvoimat

Aamulla paineltiin vuokraamolle, jossa meitä odotti meidän ensimmäinen Motor home. Paperihommat hoitu oikeen näppärästi, vaikkei kello ollu vielä ees kymmentä, jolloin meidän oli määrä auto saada. Mutta autoa ei ennen kymmentä meille annettu. Vuokra-autojen käytäntöön jo hyvin perehtyneenä, ollaan opittu se, että paikalla kannattaa olla jo hyvissä ajoin ennen kuin auton vuokrausaika koittaa. Näin saa melkein poikkeuksetta auton käyttöön jo aikaisemmin ja näin ollen lisää ajotunteja, sillä autoa ei kuitenkaan tarvitse palauttaa aikaisemmin. No, nyt niksi ei kuitenkaan toiminu.

Kyseessä oli nyt myös erilainen autovuokraus, ns. relocation auto. Käytännössä me ollaan vuokrausfirman pieniä apulaisia, jotka ajaa auton oikeaan toimistoon firman työntekijöiden sijaan. Auton hinta on enemmän ku edullinen: parhaimmillaan auton saa ilmaiseksi ja bensatkin vielä maksetaan. Autolla ajomäärä on rajoitettu niin, että kilometrit on laskettu lyhyimmän reitin mukaan, johon on sitten lisätty 550 kilometriä. Myös ajoaika on rajoitettu normaalisti muutamiin päiviin, mutta aikaa ja kilometrejä voi tarvittaessa kasvattaa lisäpäivillä, joita on tarjolla 0-10 diilistä riippuen. Lisäpäivien hinta meidän diilissä olisi ollut 75 $/pvä, ja jokaisesta päivästä olisi saanut 250 lisäkilometriä.

Auton vuokrahinta oli 5 $/pvä. Lisäksi saatiin 80 $:n hyvitys bensoista. Kun vielä otetaan huomioon, että auton varausmaksu on 25 $, hinnaksi tulee ennen 80 $:n hyvitystä 55 $ kuudelle päivälle. Näin itse asiassa auton vuokrauksesta maksetaan meikäläisille 7 $ (ottaen hyvitys huomioon: 80 $ –55 $ = 25 $). Auton todellinen vuokrahinta olisi n. 125 $/pvä. Lisäksi päälle olisi vielä tullut muutaman sadan dollarin lisämaksu toiseen kohteeseen palauttamisesta. Meille kustannettavaksi tuli tässä tapauksessa vain bensat, eikä niitäkään kokonaan. Hienoa, eikö?

Relocation autot löytyy hyvin netistä, jossa niitä tarjotaan monellakin sivulla. Me käytettiin kuitenkin pääasiassa vain yhtä sivua, www.imoova.com, joka päivitty usein ja tarjoaa monen autovuokraamon autoja. Imoovalta ei välttämättä saa parhaita diilejä, mutta ainakin tarjontaa on paljon.

 

Autolla kohti Nullarboria

Kun vihdoin saatiin auto alle, ja täydennettiin jääkaappi tuoreilla hedelmillä, vihanneksilla ja lihalla, oli aika matkata kohti Nullarborin erämaata. Paljonhan me oltiin siitä jo kuultu laivalla, kun kaikki varotteli meitä ympäriinsä pomppivista kenguruista ja muista villieläimistä sekä liftaajista, joita ei tulisi ottaa kyytiin. Autolla pimeällä ajaminen oli kiellettyä jo vuokraehdoissakin, joten päätettiin jättää se joka tapauksessa väliin. Hämärällä kun kenguruvaarakin on suurempi. Lisäksi meitä ohjeistettiin ottamaan tarpeeksi vettä mukaan. Autossa oli vuokraajan mukaan 50 litran tankki, mutta kun vesi yllättäen loppu jo toisen päivän aikana, tarkastettiin asia papereista, ja 50 litraa olikin 25 litraa. Onneksi mukana oli kuitenkin vuokrapaikan vaihtotavarahyllystä dyykattu vesikanisteri.

Nähtiin jotain semmosta, jota paikalliset kutsuu tylsäks, ja me ei löydetä sanoja kuvaamaan niitä maisemia. Näkymä on kauttaaltaan melko samanlainen pitkän aikaa: puita näkyy siellä täällä ja yleisnäkymä on karu. Mutta puiden muodot ja lajikkeet muuttuvat jatkuvasti. Lisäksi välillä on rehevämpää ja välillä karumpaa. Kun taivas on kauttaaltaan sininen ja edessä siintää täysin suora tie, tunnelma on taas kerran täydellinen. Tai no, ei vielä aivan. Siitä tulee siinä vaiheessa täydellinen, kun avataan kaasuhana, aloitetaan kokkailu ja pian kädessä on kenguruhampurilainen, Laurin synttäreiden kunniaks. Onnea Lauri! Illan kruunas vielä upea tähtitaivas.

146,6 kilometriä pelkkää suoraa

Koko matka pitkin erämaata oli enemmän tai vähemmän suoraa. Erämaasta löytyi myös Australian pisin suora, jota jo oltiinkin odotettu: 146,6 kilometriä piikkisuoraa tietä. Jokuhan ois voinu sanoa, että siinä nukahtaa helposti. Suora oli kuitenkin niinkin mielenkiintoista kaikkine kyltteineen ja kasvillisuuksineen, että meikäläinenki pysy koko matkan hereillä. Suoran lisäks kohdattiin matkan varrella täysin puuton alue, joka sekin oli erikseen merkitty. Nyt maisema alko olla jo aikalailla toisinto Kazakstanin näkymistä. Karujen olosuhteiden vastapainoksi bongattiin välillä myös meri, joka kimalteli houkuttelevan sinisenä.

Hedelmät naamariin

Saatiin laivalla myös tarkat ohjeet siihen, miten toimitaan, kun ylitetään Etelä-Australian raja. Saksalaispariskunta kertoi, ettei rajan yli saa kuljettaa mitään hedelmiä saatika hunajaa, jonka salakuljetukseen eläkeläispariskunta oli kuitenkin itse erikoistunut. Varmuuden vuoks syötiin viimoset porkkanat ja tomaatitki pois ennen rajan ylitystä ja yövyttiin sen vuoksi vielä Länsi-Australian puolella. Aamulla meille kuitenkin valkeni, ettei hedelmiä tsekattu raja-asemalla, vaan n. 480 km:n päässä juuri ennen Cedunan kaupunkia. Paikassa tsekattiin meidän jääkaappi, ja saatiin sen jälkeen jatkaa rauhassa matkaa.

Varo vaaraa!

Kun siirryttiin itse Nullarboriin, ensimmäisenä kohdattiin kyltti, jossa kerrottiin, että ollaan siirtymässä alueelle, jossa vesivarannot ovat vähäiset. Näin ollen varannot ohjeistettiin täyttämään vielä ennen Norsemanista eli Nullarboria edeltävästä kylästä poistumista. Parhaimmillaan huoltoasemien/motellien/vesipisteiden välissä saattoi olla monia satoja kilometrejä. Onneksi kyseiset kilometrit oli kuitenkin merkitty kyltein. Vettä ei taidettu juuri matkan aikana vesitankkiin lisätä, kun se Norsemanissa täytettiin. Polttoainetta tuli kuitenkin lisättyä jonkin verran. Apuna meillä oli PetrolSpy-niminen sovellus, joka näytti halvimmat bensahinnat, jotka pyöri 0,99–1,9  dollarin (0,68–1,3 €) välillä sijainnista riippuen. Netti puolestaan saatiin paikallisesta liittymästä. Tosin käytettiin tarjolla olleet 800 MB:ä vahingossa melko nopeesti. Kauheen hankalia tommoset rajotteet.

Varoituskyltit

Nullarborin alue kuin myös Australia yleensä, ainakin niiltä osin, mitä me siihen tutustuttiin, on täynnä varoituskylttejä. Ajajaa varoitetaan alueen villieläimistä (kengurut, kamelit, vompatit, siilit, emut jne.) ja ylipitkistä rekoista. Lisäksi tien varsia koristavat ”Väsyneet kuljettajat kuolevat” -tyyppiset kyltit, joita on muuten montaa eri sorttia. Kyseisten kylttien lisäksi tien varrella on lukuisia levähdyspaikkoja ja rekkaparkkeja, jotka ovat jatkuvasti käytössä. Varsinkin rekkoja tien päällä näkyy paljon, niin pieniä kuin valtavan pitkiäkin. Välillä alueella saa olla aivan yksin, ja välillä vastaan tulee monen monta autoa. Ajeltiin pääosin 80 km:n tuntivauhtia, mutta rekat paineli menemään yli satasta. Vaikka laivalla oleva saksalaispariskunta meitä varoittelikin rekkojen ohittamisesta, että siinä saa olla tarkkana, kyllä tilanne oli ennemminkin se, että rekat ohitteli meitä. Ei tullu mieleenkään mennä niiden ohi. Välillä tehtiin oikeen tilaakin muille autoille, jotta pääsisivät ohi, mutta moni ei mennyt. Näyttävästi australialainen tarvitsee paljon enemmän tilaa ohittaakseen kuin suomalainen. Ja kyllähän sitä suoraa riittää!

Tuulta ja trombi

Koko reissun ajan meitä vainosi voimakas tuuli. Taas kerran, olo oli ku Kazakstanissa, jolloin tuuli oli myös todella voimakas. Liikuttiinhan me välillä ihan tuulivoimallakin. Nyt tosin ei moista liikkumismuotoa edes kokeiltu, vaan tehtiin kaikkemme, jotta auto nyt lähtökohtaisesti pysyis ees tiellä. Päästiin myös kokemaan pieni trombi, joka heilautti auton äkillisesti kohti tien pientaretta. Eipä tarvii suurempia kokeakaan. Muuten kelit oli kuitenkin oikein mukavat ja todella lämpimät. Noustiin ylös joka päivä jo kuuden maissa, joten päästiin myös ajelemaan ”viileämpäänkin” päivänaikaan. Öisin lämpötila meni niin alas, että oli hyvä, että vuokrausfirma oli varannu meille lämpimät makuupussit. Taisi jäädäkin aikaisemmin mainitsematta, että vuokra-autoon tosiaan kuului myös kokkausvälineet ja yöpymistarpeet.

Villieläimiä

Päivä päivän jälkeen vierähti, ja alettiin jo olla huolissamme siitä, että eläviä kenguruita ei ollu näkyny vielä yhtäkään. Auton alle jääneitä oli valitettavasti näkynyt jo harva se hetki. Kun sitten ajokilometrikertymästä huolissamme lähdettiin oikoreitille, päädyttiin sivutielle, joka ei paksun hiekkakerroksensa puolesta oikein sopinut meikäläisten hi-topille. Vuokrasopimuksen mukaan päällystämättömillä teillä sai ajaa vain maksimissaan 12 km suuntaansa, ja kyseinen matkakin täytyi olla viralliselle leiriytymisalueelle tai sieltä takaisinpäin, luovutettiin ja käännettiin auto ympäri. Samalla nähtiin myös muutama kenguru! Ja sen jälkeen niitä sitten näkyi ihan tien varressa lisää. Kun päästiin takaisin isolle tielle, tavattiin myös emuja. Kyseisen sakin lisäks nähtiin myös lukuisia isoja kotkia.

Reissun päätös

Nullarborin läpiajon jälkeen ollaan taas koettu jotain aivan uutta. Vaikka joku sanoiski, että paikka on tylsä, se on suomalaiselle kaikkea muuta kuin sitä. Näkymät on niin käsittämättömän hienoja, että harmittaa, kun ei voi ottaa koko ajan kuvia ja samalla ihastella maisemia. Australia on valtavan iso, isompi kuin miltä se meikäläisten maailmankartoissa näyttää, joten välimatkat on pitkiä. Kuudessa päivässä paineltiin menemään n. 3200 kilometriä. Toisaalta eteneminen on myös nopeaa: ”Mitä, tultiiks me jo 200 kilometriä.” Tän reissun jälkeen matka Helsingistä Tampereelle ei oo enää mitään. Norsemanista itään lähtiessä kun seuraava kaupunki tai kylä tulee heti reilun 1200 kilometrin jälkeen. Täytyy alkaa kattomaan Suomenki luontoa ihan uudella silmällä. Motarin varsi ei nimittäin myöskään varmastikaan ole tylsä, vaikka se siltä meidän mielestä vaikuttaa.

– Mirva