Polkupyöräaskartelua

Etelaa kohti

Etelaa kohti

Vuokrattiin kuudeksi päiväksi pyörät Aucklandista ja ajatus oli pyöräillä kuutena päivänä. Aika kuluikin askarrellessa, bussissa ja välillä jopa pyöräillen.

Ensimmäinen ajatus oli ottaa pyörät Aucklandista ja lähteä tutustumaan lähiseutuihin viideksi päiväksi. Vuokrafirman pomon innoittamana päätettiin kuitenkin ottaa hieman pidempi reissu suunnitelmiin ja suunnattiin kohti maan pohjoisinta kärkeä ja mainostettuja pyöräilyreittejä. Matkattiin bussilla Paihiaan, josta aloitettiin pyörämatka. Ensimmäinen päivä meni polkuja ja yöpymispaikkaa hakien. Suomessa koko ikänsä enemmän tai vähemmän ulkoilleena on syntynyt mielikuva siitä, että esimerkiksi telttailu metsässä on yleisesti sallittua puuhaa. Tällaiset jokamiehen oikeudet ei tietenkään juuri missään muualla päde. Mutta siinä mielessä meillä on hieno maa, että se on vastapainoksi tarjonnut vuoden kestävän koulutuksen aiheesta ”kuinka pystytän leirin metsään niin, ettei vastustaja sitä löydä”. Tässä tapauksessa vastassa voi olla vaikka luonnonpuistonvartija, jolta jää huolella valitut telttapaikat löytämättä. Kun ketunlenkit on kierretty ja ovikuuset aseteltu, voi huoletta aloittaa iltapalan kokkailun.

Toinen vuokrapäivä olikin sitten ensimmäinen askartelupäivä. Pyörälaukkujen kanssa ei nimittäin voinut pyöräillä. Laukut tulivat niin eteen, että polkiessa jalat otti kiinni laukkuihin. Sotkiessa isoja ylämäkiä ylös kantapäät polkimilla tuli mieleen, että ehkä tähän malliin ei seuraavaa viittä päivää kiinnosta polkea. Ensimmäinen ratkaisu oli siis siirtää laukkuja niin taakse kuin vain säätövaraa riitti ja siitä vähän vielä taaemmas. Nyt pyörillä pääsi vihdoin polkemaan ja tätä riemua riitti toista kymmentä kilometriä. Tässä vaiheessa toinen laukuista päätti kuitenkin mennä pinnojen väliin ja takavanne muotoiltiin uusiksi. Pidettiin pieni tuuninkitauko, minkä aikana väänneltiin tarakka takaisin sijoilleen ja teippailtiin laukut paremmin paikoilleen. Vanne vipattaen jatkettiin matkaa kohti pohjoista maisemia ihaillen ja välillä jyrkissä ylämäissä puuskuttaen.

Vipattava vanne ei kuitenkaan kauaa kestänyt, vaan jo vajaan 100 kilometrin pyöräilyn jälkeen meni poikki ensimmäinen pinna, ja kohta jo toinen. 90 mailin biitsille kaartamisen sijaan lähdettiinkin kohti lähintä isompaa pitäjää, josta haettiin pyöräkorjaaja. Pyöräkorjaaja ei vanteesta enää kalua saanut, vaan liikkeestä suositeltiin uuden vanteen tilaamista parin päivän toimitusajalla. Vuokrafirmasta meille ei vastattu mitään, vaikka sinne soiteltiin ja vinkkejä kyseltiin. Tässä vaiheessa rengas ei enää mahtunut pyörimään takahaarukan välissä. Koska pyöräkorjaaja ei tilannetta korjannut, niin jonkunhan se oli hoidettava. Paikallisesta liikkeestä löytyi pinna-avain ja sitten alkoi armoton pinnojen kiristäminen. Hetken kuluttua rengas mahtui jo pyörimään haarukan välissä, tosin aina kerran kierroksessa haarukkaa vasten hangaten. Lopullinen hienosäätö suoritettiin käsivoimin polvella tukien kuorma-auton rengasta vasten, jolloin vanne oikeni lähes pyöräiltävän kuntoon. Takajarru piti toisin poistaa käytöstä, mutta sehän nyt vaan muutenkin hidastaa vauhtia. Päivän vastoinkäymiset kruunasi vesisade, joten päätettiin majoittua teltan sijaan hotelliin. Vapaita huoneita löytyi vasta, kun omistaja tajusi meidän olevan pyörillä liikenteessä. Saatiinkin kiva huone miellyttävällä sängyllä, mutta meidän huoneeseen ei tosin ollut avainta olemassa.

Kolmas askartelupäivä alkoi ketjulukon pettämisellä. Kun oltiin lähdössä liikenteeseen, roikkui ketju miten sattuu pyörässä, mutta onneksi ketjulukon molemmat puolet olivat vielä tallella. Taas sormet mustina heti aamusta, ennen kuin yhtään polkaisua oli ehditty edes ottaa. Ketjun liittämisen jälkeen päästiin kuin päästiinkin 90-mile beachille, eli lähes nimensä mukaisesti noin 100 kilometriä pitkälle rannalle. Rantaa pitkin pystyi myös pyöräilemään, joten sotkettiin viitisen kilometriä kunnes päästiin omaan rauhaan ja kokkailemaan. Ajatuksena oli jatkaa vielä Kauripuiden katveeseen yöksi, mutta ennakkotiedoista poiketen Kaurimetsään ei ollutkaan pyörillä asiaa. Jyrkät portaat nousivat pitkin vuoren rinnettä, joten ei auttanut kuin valita kiertotie. Seuraavana vuorossa olikin vesisadetta matkalla lähimpään kylään, jossa oli tarkoitus pitää ruokatauko. Ainut ruokaa myyvä paikka oli tosin sulkenut ovensa 15 minuuttia ennen mein saapumista, joten päädyttiin kokkailemaan omat eväät ruokapaikan katoksen alla. Illan jo hämärtyessä oli hyvä jatkaa kohti Kawakawaa, josta oli ostettu paluuliput Aucklandiin. Pyöräongelmien takia aikataulu ei enää Aucklandiin polkemiseen riittänyt, mikä oli ollut alkuperäinen suunnitelma.

Telttapaikka saatiin jokilaaksosta, jossa hyvin nukutun yön jälkeen koitti hyvin sumuinen ja kostea aamu. Kaikki kamat märkinä keiteltiin aamupuurot ja yritettiin pestä astiatkin joessa. Tämä jäi kuitenkin yritykseksi, kun jo kolme metriä ennen vesirajaa maa petti alta ja jalka oli puolta säärtä myöten mutavellissä. Voihan sitä aamun aloittaa näinkin. Varpaat jäässä märissä kengissä lähdettiin jatkamaan matkaa ja toivottiin jo ylämäkiä matkalle. Ylämäessä lämpenee hyvin, mutta ei niitä ehkä ihan niin paljon kannattaisi toivoa. Matkalle osui nimittäin reissun suurin ylämäki, joka sattui olemaan tietyön alla ja sorapintainen koko matkaltaan. Reitti sattui myös olemaan tukkirekkojen suosiossa, joten melkoisessa pöllyssä saatiin hikoilla hyvä tovi ennen mäen selätystä.

Mäen päällä saatiin kamat kuivamaan kokkailun ajaksi ja sieltä lähti myös pyöräilyreitti Kawakawaan. Ykköstien laidan sijaan valittiin reilusti pidempi pyöräilyreitti, joka osoittautui heti alkuun erikoisesti toteutetuksi. Reitti itsessään oli kyllä hyvä, mutta jokaiseen tienylitykseen oli laitettu portit estämään reitillä prätkäily tai ratsastus. Prätkällä tai hevosella porteista olisi kyllä päässyt, mutta ei sivulaukuilla varustetulla pyörällä. Jokaisen tien ylityksen kohdilla piti siis nostella pyörää aina aidanseipäiden yli, ennenkuin matkaa pääsi jatkamaan. Ja eihän se Kawakawa-Okaihau -pyöräilyreitti tietenkään sitä tarkoittanut, että se sinne Kawakawaan menisi. Reitti loppui puoleen väliin ja siitä alkoi epämiellyttävä pölyinen soratie. Eihän siinä kauaa mennyt, kun terävät kivet olivat puhkoneet renkaan. Sieramet ja silmät täynnä pölyä istuttiin tien reunaan sitä paikkamaan. Onneksi vieressä oli pieni puro, jossa sai vuotokohdan helposti paikannettua. Pehmeäreunaisuus näyttää olevan paikallisten vesistöjen ominaisuus, sillä tälläkin kertaa maa petti alta ja pitoja sai vasta puron pohjalta. Siellähän sitä oli hyvä vuotokohtaa selvitellä.

 

Viimein oli rengas paikattu ja asfalttikin alkoi. Siinä juhlittiin soratien päättymistä, kunnes selvisi asian todellinen luonne. Asfalttia oli vedetty vain siltatyömaan kohdalle ja päästiin jatkamaan samaista soratietä eteenpäin. Kaikesta huolimatta oltiin kuitenkin illalla perillä Kawakawassa. Vaikka kaupungin suurin nähtävyys on sen yleiset vessat, siitä huolimatta majoitustarjonta on melko vaisua. Vessoja mainostetaan ihan valtatien varrella, turistikartoissa ja Lonely planetin matkaoppaassa. On siinä kaupungille meriittiä kerrakseen. Sopivaa majoituspaikkaa ei löytynyt, joten mentiin paikalliseen pubiin latailemaan puhelimen akkuja. Virta oli lopussa ja aamubussiin oli ehdittävä, joten ainakin herätyskellon verran virtaa piti saada käyttöön. Pubissa norkoilun jälkeen laitettiin teltta pystyyn keilailukerhon pihaan ja nukuttiin tämän reissun viimeinen telttayö tässä maassa.

Aamulla sitten pakkailtiin kamat ja huomattiin samalla viimeisen aamun iloinen yllätys. Pyörän vatkaava takavanne oli löystyttänyt tarakan kiinnityspultteja, joista yksi oli jo hävinnyt. Aamu alkoi siis jo tutuksi tulleella askartelutuokiolla ja varaosien hankinnalla. Paikalliselta rengaspajalta saatiin työkalut lainaan ja sopivan kokoinen varapultti löytyi pyörän omasta pumpputelineestä. Viimeiset askartelut oli hoidettu ja poljettiin viimeisen ylämäki ylös. Siellä odoteltiin sitten satasen maksavaa bussikyytiä, joka saapuikin paikalle tyylikkäästi myöhässä. 20 dollaria lisähintaa pyöristä ja niin lähdettiin kohti Aucklandia.

Kaikesta huolimatta reissu oli enimmäkseen positiivinen kokemus. Maisemat on hienoja ja ihmiset ystävällisiä. Vaikka välillä meinasi harmittaa ihan isolla veellä, niin onneksi sitten muisti laittaa taas asiat oikeaan mittasuhteeseen. Kyllä tää kuitenkin aina kotiolot voittaa. Mikäs siinä on biitsillä eväitä kokkaillessa, vaikka takavanne vähän vatkaakin. Jos haluaa askarrella pyörien kanssa, niin suosittelen Adventure capital -pyörävuokraamoa. Jos taas haluaa enimmäkseen ajella, niin sitten ehkä kannattaa hakea vuokrapyörät jostain muualta. Pienen väännön jälkeen vuokrafirma otti kuitenkin omat ongelmat omaksi tappiokseen, mutta meille jäi silti maksettavaksi täysi hinta puolittain toimivista kamoista.

-Lauri