Takaisin tulivuorille

Vuoren huiputusta

Vuoren huiputusta

Nyt kun ollaan jo saatu tulivuoriseikkailut räväytettyä käyntiin, on hyvä jatkaa samalla tyylillä etiäppäin. Viime kerralla laskeuduttiin kraatterin uumeniin Indonesiassa, Uudessa Seelanissa lähdettiin puolestaan huiputtamaan Sormusten herrastakin tuttua Ngauruhoe-vuorta.

Vastoin kaikkia ohjeistuksia

Kaikki alkoi siitä, kun tarkoituksena oli ajella rauhassa kahdestaan Taupo-järvelle katselemaan maisemia ja viettämään mukavaa iltaa järven rannalla. Bongattiin kuitenkin nopeasti tien varresta saksalainen poika, joka heilutteli kättänsä ahkeraan. Ja kyllä, kaikista varoituksista huolimatta otettiin liftari kyytiin. Oltiin jo suunniteltu seuraavaksi päiväksi Tongariron luonnonpuiston päivän mittaista vaellusreittiä, mutta meillä oli siitä vielä hemmetin vähän tietoa. Tarkoitus oli, että oltais nyt menty ettimään sitä lisää, mutta tuo saksalainen poika, Fabian nimeltään, oli meille autossa istuva aarrearkku. Saatiin kaverilta rutkasti tuikitärkeää tietoa reissusta, sillä tyyppi oli just ite tulossa kyseiseltä matkalta. Mieltä lämmitti kuulla, että tuon parinkymmenen kilsan mittaisen lenkin kerkeää hyvin kävelemään valosan aikaan, jos vaan lähtee tarpomaan aamulla aikasin.

Poika oli kiertäny lenkin ”väärinpäin” eli aloittanut sieltä, missä suuret ihmismassat ei heti aamu aikaisesta valloita koko reittiä ja suositteli meille samaa suunnitelmaa. Vaikka loppupäästä aloitettava reitti onkin rankempi, siinä saa kuitenkin nauttia luonnon äänistä ja hiljaisuudesta pari tuntia ennen kuin ensimmäiset kanssamatkaajat saapuvat mestoille. Normaalin reitin lisäksi poika oli käynyt huiputtamassa matkalla myös korkean vuoren ja kertoi reissun olleen todella rankka. Päätettiin tehdä sama.

Taustalla Mount Ngauruhoe

Taustalla Mount Ngauruhoe

Herätys klo 5.30

Ennen kuin aurinko edes nousi, meidän kello jo kilkutti. Laitettiin se pois päältä, kuten tavallista, ja jatkettiin unia, kunnes havahduttiin joskus kuuden maissa. Ei muuta ku teltasta ulos, pikaset aamupalat Trangialla valmiiks ja sapuskat naamariin. Siitä sitten auto parkkipaikalle ja matka alkakoon. Reitin loppupäästä, tottakai.

Aamusella ilma oli vielä vilponen ja meikäläisellä oliki kunnon varustus mukana. Pipo päässä, hanskat käsissä ja pitkikset jalassa astelin autosta ulos, kun samaan aikaan parkkipaikalla vastaan tuli naisia minishortsit ja hupparit päällä. Moni jätti auton päätepisteen parkkipaikalle ja jatkoi siitä bussikyydissä alkutaipaleelle. Me paineltiin suoraan pimeään metsään. Alku oli suorastaan niin pimeä, että mietittiin hetki josko poika ois tarkottanu, ettei pimeyden takia muita näy reitillä ollenkaan.

Valmiina koitokseen

Valmiina koitokseen

Keskellä metsän ääniä

Aurinkoa tuskin aluksi erotti, mutta hiljalleen päivä alkoi valkenemaan. Matkalle sattui monia pieniä vesiputouksia ja puroja sekä lukemattomia askelmia, joita tallatessa saatiin nauttia luonnon äänistä. Äänet oli jopa niin kovia, ettei siinä omista ajatuksista saanu kiinni ollenkaan. Pysähdyttiin ottamaan päivän ensimmäiset kuvat ja samalla bongattiin toinen pariskunta, joka käveli jonkin verran meitä edellä. Tyypit sai hyvin etumatkaa, kun sählättiin hetki kameran kanssa ennen kuin jatkettiin taas matkaa.

Upeaa järvimaisemaa

Metsän jälkeen polku muuttui helppokulkuisemmaksi ja samalla maisema vaihtui totaalisesti. Oltiin jo yllättävän korkealla kun viimesimmätkin risut väistivät ja nähtiin upeat näkymät. Edessä siinsi Rotoaira-järvi sekä sen takana meille jo tuttu Taupo-järvi. Järvet hohtivat eri väreissä, kun pilvet laskivat järvien pintaan varjonsa. Todella hieno näky. Jäätiin paikalle ottamaan vaan muutamat valokuvat, sillä toinen pariskunta piti paikan päällä taukoa. Taukopaikalta suunnattiin aktiivisen tulivuoritoiminnan alueelle, jossa pitkäaikainen pysähtyminen oli kielletty.

Hasardia aluetta

Hasardia aluetta

Aurinko alkoi jo tosissaan lämmittää, joten alettiin ahkerasti vähentämään vaatteita. Pipot pidettiin kuitenkin päässä, kun ei meillä muitakaan hattuja ollut. Maisema muuttui karummaksi, oikeastaan melko samantyyppiseksi kuin Nullarborissa, mutta kasvillisuus oli sen verran korkeaa, että me ei nähty sen läpi tai yli juuri mitään. Kun puskat hieman hellitti ihailtiin aina välistä maisemia. Polku jatku pitkälle eteenpäin, ja vaikka alue ei ollutkaan kovin vehreää, mutkittelevasta polusta tuli mieleen käppäily Kiinan muurilla.

Kraatteritarkastus

Matkan varrella poikettiin tarkastamaan yhden kraatterin tilanne. Siellä se oli ja sylki kivien välistä ulos kuumaa vesihöyryä rikin tuoksulla vahvistettuna. Olis kyllä enemmän houkutellu mennä vähän kauempana olevan vuoren kraatterille kattelemaan, kun sieltä höyryäkin tuli huomattavasti enemmän, mutta sinne meidän tämänkertainen reitti ei poikennu. Luonnonpuistossa on kuitenkin monen monta muutakin reittiä, ja siellä voi viettää lukemattomia päiviä. Meidän reitti oli hyvässä kunnossa ja viimosen päälle tuunattu, sillä siinä oli myös jarrumatot. Ylöspäin mennessä niistä ei juuri ollu apua, mutta koska suurin osa porukasta tulee reittiä alas, idea on varmasti ihan hyvä, varsinkin sadekelillä.

Tänne ei tällä reitillä asiaa

Tänne ei tällä reitillä asiaa

Matkan ensimmäiset eväsleipäset

Kun sitten saavuttiin ensimmäiselle oikealle levähdysmajalle parin tunnin taivaltamisen jälkeen, heitettiin takit pois hartioilta ja alettiin rakentamaan reissun ensimmäisiä eväsvoileipä: kananmunaa, banaania ja kurkkua. Banaani leivän päällä ei kuulosta ihan ykkösherkulta, mutta itse asiassa se on oikein hyvää. Ensinnäkin, banaani on hemmetin hyvä eväshedelmä, siis sisältönsä suhteen. Muuten hedelmänä se on hankala, kun muussaantuu niin helposti. Ja toiseks, kun meillä oli leivän päälle vain kuivia aineksia, banaani anto leivälle mukavasti kosteutta sekä tottakai ennen kaikkea makua. Suosittelen siis lämpimästi kokeilemaan!

Popsittiin vielä porkkanoita, kun toinen pariskunta saapui jo paikalle. Ei kuitenkaan päästy matkaan ennen heitä, sillä meidän ruokapaussi oli auttamatta liian pitkä verrattuna heidän aurinkorasvaustuokioon. Siispä jäätiin suosiolla hännille, ja annettiin hyvin etumatkaa. Samalla jäätiin vielä ihailemaan maisemia, joita mielelläni kattelisin, vaikka on nää Tongan hiekkarannatki ihan kivoja.

Ensimmäinen vastaantulija

Seuraavalla etapilla tavattiinkin sitten ensimmäinen vastaantulija, ajassa 2,5 tuntia. Kauan oltiin siis jo saatu nautiskella hiljaisuudesta. Reitti meni pitkin vuoren rinnettä ja pudotus alaspäinkin alko jo olla kohtuullinen. Tarvottiin vielä ylämäkeen, kun kanssakulkijat tuli alaspäin meitä kohti. Heitettiin heipat ja jatkettiin taas jonkun matkaa ihan kahdestaan. Sitten maisema taas muuttui aivan täysin. Kaikki kasvillisuus katosi ja meidän oikealla puolella siinsi valtava ja karu hiekkatasanne. Vuoret oli sen ympärillä kuin piirileikissä konsanaan. Toisella puolella kävelyreittiä kimalteli puolestaan kraatterijärvi. Hieno kontrasti.

Ihmismassat tulevat

Lauri tarkasteli ihmismassan liikkumista lähialueilla ja ilmotti, että alueen (ainakin näennäisesti) korkeimman vuoren huipullakin on porukkaa. Vuori näytti niin haastavasti huiputettavalta, että en aluks uskonu kuulemaani. Näkemisestä en voinu puhuakaan, sillä silmälasit jäi taas autoon.

Jatkettiin matkaa kohti reitin virallista korkeinta pistettä ja kengät täynnä hiekkaa ja kiviä päästiin vihdoin viimein huipulle, jossa pidettiin sitten pieni vesipaussi. Huippu oli täynnä porukkaa, ja vaikka paikan päälle pääsee ihan ilmaiseksi omatoimimatkalle, oli paikalla myös jonkin verran matkaseurueita järjestetyillä matkoilla. Jatkettiin alaspäin vuorotellen käsien, jalkojen ja köysien varassa. Vastaan tuli hyvinkin hikistä ja puuskuttavaa porukkaa. Aurinko paahto täydellä teholla ja taivas oli täysin sininen.

Siinä se on, huiputettava vuori

Kun asteltiin taas kerran tasasella tantereella meidän vieressä kohos julmetun kokonen vuori. Vaikka en edelleenkään uskonut enkä nähnyt, saatoin jotenkin kuvitella, että siellä huipulla tosiaan oli porukkaa. Tie vuoren huipulle näytti mahdottomalta, mutta kyllä, sinne me oltiin menossa. Ennen aherruksen aloitusta oli kuitenkin hyvä taas pitää eväsleipäpaussi. Tällä kertaa päälle laitettiin raejuustoa, kurkkua ja liiskaantunut tomaatti. Raejuusto valu pitkin sormia syödessä, mutta se ei haitannu. Mietiskelin vaan päässäni, että jos pääsen tän päivän aikana kyseisen vuoren huipulle, oon kyllä ylittäny itteni täysin ja ansaitsen palkkion. Itse asiassa tässä reissun aikana oon tajunnu hyvin sen, mikä merkitys sillä on, että välillä palkitsee itsensä. Oli palkinto sitten herkku tai mikä tahansa muu, on fiilis sen jälkeen aivan erilainen.

Huiputus alkaa

Ei muuta ku eteenpäin, sano mummo lumessa, ja niin me lähdettin matkaan kohti vuoren huippua. Edessä oli yli 1500 metriä jyrkkää rinnettä, arvio nousemisajasta liftarin mukaan oli noin 1,5 tuntia. Vastaan tullut eläkeläismies oli kuitenkin sitä mieltä, että me päästään hyväkuntoisina ylös alle tunnissa. Vieressä oleva vaimo vähän toppuutteli ja korjasi ”tunnissa tai vähän yli”.

Vuoren rinne oli pääosin irtokiveä ja laavaa. Lähes kaikki mihin koski lähti vierimään alaspäin, mutta löydettiin rinteeltä myös onneks kovettunutta kiveä, josta saatiin hyvät otteet ylösnousemiseen. Nouseminen ei kuitenkaan ollu mitään helppoa, vaan kovaa hommaa sekä jaloille että käsille. Huohotettiin sitä paitsi jo ennen vuoren rinteelle pääsyä niin, että mietin onko tässä järkeä ollenkaan. Vuori oli menny meidän evästauon aikana täysin pilveen, joten toivottiin samalla vielä, että näkymät avautuis myös meille.

Totta vai tarua?

Matkalla mua alko jänskättämään samalla tavalla kun Wehin saarella sukeltamaan mennessä. Viimesellä sukelluksella merenkäynti oli niin voimakas, että näkyvyys oli todella surkea. Oli pelottava laskeutua kohti pohjaa, kun ei lähellä näkynyt ketään eikä mitään muuta kuin sameaa vettä. Pohjassa kuitenkin näkyvyys oli melko hyvä. Tulivuorella veden sijaan pilvi teki saman ilmiön. Jos ei oltais niin tarmokkaasti oltu menossa ylöspäin, välillä ois ollu vaikea sanoa, missä on taivas ja missä maa. Toisaalta vuori oli niin jyrkkä, että kyllä sen ois huomannu ainaki alasmennessä, että kiipeäminen muuttuu melko helpoks.

Reilussa puolessa välissä kiipeämistä pilvi alko rakoilemaan ja meidät kohtas suoraan sanottuna ihme. Nähtiin jotain täysin luonnotonta. Sellasta, mitä en edes tienny olevan olemassa. Sen sijaan, että alaspäin katsoessa olisin tuntenu korkeanpaikankammoa, tunsin suurta tyytyväisyyttä ja jotain, mitä en koskaan aikasemmin oo tuntenu. Ei sitä voi sanoin kuvailla eikä edes kuvilla, mutta otettiin silti muutama. Alhaalla oleva näkymä muuttui yhtäkkiä jylhistä vuorista todella pehmoisen näköiseksi aaltoilevaksi vuorimereksi. Sävyt oli aivan käsittämättömiä ja tuntu, että oisin halunu hypätä suoraan tuohon aaltoilevaan ihmeeseen. Oikeestaan kyseinen maisema oli kuin maalaus. Ääh, turha ees yrittää selittää. Se täytyy ihmisen kokea itse.

Huipulla tuulee

Kun sitte päästiin huipulle saakka, ilma alko olla jo taas viileämpää. Näkymät oli melko huonot eikä juuri nähty kraatteria muuta kuin sillon, kun pilvet vähän anto periks. Noustiin kuitenkin vielä korkeimmalle kohdalle, josta avautu myös todella hienot näkymät pilviverhon reunustamina. Ainut hyvin hyvin pieni miinus oli, ettei nähty upeeta meidän aikasemmin matkalla bongaamaa lumihuippusta vuorta huipulta. Se jäi siis ens kertaan. Moni vastaantulija ranskalaisia myöten oli innoissaan vuorien välissä olevasta pienestä lumialueesta, jossa voi ”hiihtää”. No, me jätettiin se homma välistä ja nautiskeltiin vielä hetki maisemista.

Alas liukumalla

Alastulo olikin sitten oma tarinansa. Aikaa siihen meni varmasti puolet tai jopa alle puolet matkasta ylös. Liusuttiin kivien ja hiekan mukana alas millon milläkin tyylillä. Välillä oltiin punnerrusasennossa ja annettiin jalkojen viedä, välillä seistiin ja tallattiin jaloilla alaspäin vimmattua tahtia ja välillä laskettiin liukumäkeä. Kengät oli tuon tuosta niin täynnä kiviä, että oli pakko tehdä välityhjennys. Perille kuitenkin päästiin, kello viisi, neljä tuntia aloitusajasta. Siitä alkoki sitte vauhdikas matka kohti vaellusreitin päätepistettä. Luonnollisesti oltiin reitillä ainoat, koska lähes kaikki muut meni reitin toisinpäin. Jalat alko olla kiipeemisen jälkeen melkosen väsyneet, mutta loppuverryttely teki niille varmasti hyvää.

Liftaamalla perille

Innostuttiin jonkun verran liftarin kyytiin ottamisesta, joten ajateltiin kokeilla ite samaa. Tilanne vaan näytti melko epätoivoselta. Reitin päätepisteessä ei ollu ketään, kello oli jo puol seiska ja meidän autolle oli matkaa 30 kilsaa. Mietittiin, että näinköhän meille tulee tänään yhteensä 50 kilsaa kävelyä plus huiputus. Lähettiin kävelemään kohti isompaa tietä, kun vastaan tuli muutama auto. No, väärä suuntahan se oli, mutta kun autot tuli takasinpäin, saatiin ekalta autolta kyyti, ja suoraan määränpäähän. Saksalaiskaverukset heitti meidät sinne ihan hyvää hyvyyttään. Kuski jutteli meidän kanssa iloisesti, kun apumiehen paikalla istuva punasilmäinen kaveri osallistui keskusteluun hieman hitaammin. Kyseinen kaveri painotti selkeesti enemmän rentoutumiseen ja fiilisteli reggaeta. Risteyksessä kuski huikkas takana tulevan pakun kuskille, että heittää meidät tässä välissä. Vitsi, miten hieno vaihtokauppa: me kyyditään saksalaista ja saksalaiset meitä. Hienoja ihmisiä noi saksalaiset. Säästyttiin 30 kilsan lisäkävelyltä, minkä kunniaks syötiin vielä yhet herkkuvoileivät ennen matkan jatkamista yön pimeyteen ja kohti Aucklandia. Tällä kertaa päällä oli taas banaania sekä kurkkua ja liiskaantunut tomaatti. Tomaatti ei muuten sitte toimi kovin hyvin banaanin kanssa noin maullisesti.

// P.S. Pienenä lisäinfona: päätepisteestä pääsee lähtöpisteeseen kyydillä, jonka hinta on 30–45 $. Matkaa ei siis tarvitse kävellä, vaikka ei haluaisikaan liftata. Ainut haaste vaan on se, että kyyti jättää matkalaisen 10 kilometrin päähän alkupisteestä, joten kävellä pitää silti. Haluisko joku kertoa, mikä ihmeen logiikka tässä on?

– Mirva