Kolme päivää kanjonilla

Päädyttiin Kuparikanjonin vaellukselle Meksikossa vähän sattuman kautta. Hostimme Daniela tunsi retkeilypalvelua pyörittävä Artturon, jonka puheille mentiin kyselemään vinkkejä. Alkuperäisenä suunnitelmana ei ollut ostaa pakettia, vaan kysellä vaan vinkkejä alueelle. Netistä suoritetun hintatiedustelun perusteella reissujen hinnat liikkuivat tuhannen dollarin paikkeilla, joka oli liikaa tälle reissulle. Mies tarjoili meille popkornit ja kertoili alueen mahdollisuuksista. Kolmen päivän vaellus kuullosti mielenkiintoiselta, mutta hinnoittelu ei. Asiaa pyöriteltyämme saatiin tarjous, joka erosi normaalipaketista. Mikäli osallistuttaisiin ruokien hankintaan, kantamiseen ja kokkailuun päästäisiin matkaan 5200 pesolla eli vajaalla 300 eurolla. Tämä kuulosti jo paljon paremmalta hinnoittelulta ja jätettiin asia hetkeksi harkintaan. Seuraavana päivänä palattiin lyömään kaupat lukkoon ja päädyttiin maksamaan reissusta tasan 5000 pesoa.

Ilmeisesti opas ei tiennyt sovittuja yksityiskohtia, eikä Artturokaan enää asiaa muistanut. Matkalla käytiin kyllä kaupan kautta, mutta meidän ostettavaksi jäi vain itse kerätyt pähkinät ja suklaapatukat. Lopullinen pakkailu tehtiin kanjonin reunalla, eikä meille jäänyt paljon kannettavaakaan, ehkä viidennes ruuista, omat kamat ja meidän leiriytymisvälineet.

Kolme päiväinen reissu oli pituudeltaan noin 30 kilometriä, joista ensimmäinen päivä oli laskeutumista alas kanjoniin, toinen kanjonin reunaa pitkin kiertelyä ja viimeinen päivä nousua. Maasto oli suhteellisen vaativaa, sillä päivittäinen noin 10 kilometrin matka vaati varsinaista vaeltamista neljästä kuuteen tuntiin. Toki matkaa hidasti myös vaativan maaston lisäksi vaikuttavat maisemat. Kuparikanjoni on kokonaisuudessaan Jenkkien Grandkanjonia isompi, syvempi ja huomattavasti vähemmän vierailtu kohde. Alueella elävät Tarahumara-Intiaanit (tai Raramurit, kuten he itseään kutsuvat) muuttavat kanjoniin kelien käydessä kylmäksi talvella. Vaikka kanjonin reunoilla voi sataa lunta talvella, on alhaalla huomattavasti lämpimämpi. Vaelluksen aikana nähtiin muutamia talviasumuksia, mutta muuten kanjonissa ei liikennettä näkynyt. Alueen vaikeakulkuisuuden takia intiaanien elämäntapa onkin säilynyt suhteellisen hyvin tällä alueella. Ainut vaihtoehto alueella liikkumiseen on kulkeminen jalkapelillä. Esimerkiksi talvikaudella lapsien koulumatka hieman venähtää. Kanjonista kylälle on matkaa polkuja pitkin kolmesta neljään tuntia. Ei siis ihme, että yhdet maailman parhaista pitkänmatkanjuoksijoista tulevat tältä seudulta.

Meillä kävi loistava tuuri sekä säiden että oppaan kanssa. Koko reissun ajan oli poutasäätä, ja yöksi sattui vielä täysikuu. Oppaana ollut Henrique oli tehnyt näitä hommia jo lähes 20 vuoden ajan, joten kokemusta ei ainakaan puuttunut. Vaikka meille oltiin reissua varatessa sovittu jaettavaksi tehtävät, Henrique kokkaili meille alusta loppuun loistavat illalliset. Syötiin quesedillaa ja burrittoja vaelluksella, mikäs olisikaan sen parempaa retkievästä. Pienestä kielimuurista huolimatta tultiin erittäin hyvin juttuun. Meitä muutaman vuoden vanhempi opas oli kokkailun ja vaelluksen lisäksi pätevöitynyt myös muilla elämän alueilla. 36-vuotiaalla miehellä oli neljä lasta, joiden iät olivat 20, 18, 7 ja 5. Vaelluksen lisäksi Henrique opasti maastopyörämatkoja ja kiipeilyreissuja. Vapaa-aikanaan mies osallistui maastopyörä- ja juoksukilpailuihin.

Ainut vaellusta hieman häiritsevä tekijä oli päälle puskeva flunssa. Siirtyminen rannikon lämmöstä vuoriston pakkasiin ei sujunut ilman sivuoireita. Onneksi ilmasto tosiaan lämpeni kanjoniin laskeutumisen myötä. Toisena päivänä oltiin jo niin alhaalla, että päästiin pystyttämään teltta appelsiinipuiden alle. Vieressä kasvoi lisäksi banaania ja greippipuita. Banaaneilla ei ollut satokausi, mutta tuoreita appelsiineja ja greippejä oli tarjolla suoraan telttojen yläpuolella. Nästä löytyi apua flunssaan, joka meinasi äityä jo häiritsevälle tasolle. Mukana oli myös paikallista lääkettä nimeltään ”alcohol economica”. Siihen kun miksaili tuoreen appelsiinimehun suoraan puusta, ei flunssan voittaminen jäänyt ainakaan lääkinnästä kiinni.

Artturon mukaan ensimmäiselle aamulle olisi kunnollinen aamupala, mutta toiselle aamulle tarjolla olisi vain kaurapuuroa. Niin kunnollista aamupalaa kuin kaurapuuroa ei oltu saatu pitkään aikaan, joten ei oltu asiasta huolissaan. Molempina kanjoniaamuina Henrique kuitenkin kokkaili meille aamiaisen pitkän kaavan kautta. Ensin oli lautaselliset puuroa, siihen päälle tuli parin kolmen munan munakkaat ja tortillat. Sitten mies ihmetteli, kun lisäksi tarjotut burritot eivät enää tehneet kauppaansa. Näillä eväillä jaksoi hyvin lähteä kapuamaan takaisin ihmisten ilmoille. Viimeinen päivä oli lähes pelkkää nousua korkeuseron ollessa noin 1000 metriä. Aamulla lähdettiin hedelmäpuiden katveesta subtrooppisesta ilmastosta ja iltapäivällä oltiin karussa mäntymetsässä kanjonin reunalla. Reissu oli loistava ja voidaan ehdottomasti suositella Kuparikanjonilla käyntiä kaikille vaelluksesta kiinnostuneille Meksikon matkaajille. Kolme päivää oli täynnä mahtavia maisemia ja hienoja kokemuksia.

-Lauri