Paluu pyörien selkään
Pyöräilemässä vuorilla
Tänään soittelin koti-Suomeen ja puhelun aikana oli pakko kysyä, mitä kuuluu mun omalle pyörälle Nishikille. Se raukka parka kyyhöttää yksin varastossa, eikä sillä ole edes satulaa. Tuo kyseinen istuin kun oli niin hyvä, että otin sen mukaan lähtiessä Kanadaan viime kesänä.
Mietiskelen myös mitä kuuluu meidän pyörille, jotka myytiin Miami Beachilla ennen Kuubaan lähtöä. Pyörien uudet omistajat tuskin ovat pyörillä vielä pyöräilleet. Mahdollisesti pyörät kyhnöttävät samantyyppisessä varastossa Miamissa kuin missä Nishiki on Suomessa. Ero vaan on se, että Miamissa olevalla Crecent-pyörällä on myös mun Nishikin satula.
On se vaan kummallista, että pyöriinkin voi tulla tunneside. Kun pyörällä pyöräilee 14 kilometriä töihin päivittäin keskitalvia lukuun ottamatta, siitä tulee melkosen hyvä kaveri. Kun pyörän rengas puhkeaa tai siitä hajoaa laakeri, se harmittaa ja voi vaarantaa koko pyöräilyreissun. Näin tapahtui meillä Jenkeissä, kun Crescent meinas sanoa ittensä irti jo ennen Floridaa.
Vihdoinkin pyörä alla!
Pyörät alle
Pyöräilyyn hurahtaa. Varsinkin jos sitä tekee 100 kilometriä päivässä putkeen kahden kuukauden ajan. Joku saattaisi uskoa, että sen jälkeen pyörän selkään ei enää tee mieli istahtaa, mutta me kyllä haaveillaan uusien pyörien ostosta harva se päivä. Kun Creelin Couchsurfing-paikasta oli mahdollista saada käyttöön maastopyörät, ei todellakaan aikailtu. Hypättiin satulaan samantien ja lähdettiin matkaamaan kohti kylän vuoristopolkuja. Ensimmäinen päivä vietettiin kiltisti lähellä asustusalueita. Vuorille vei kymmenittäin hienoja polkuja, jotka risteilivät pitkin vuoren lakea. Pyöräillessä vuoren rinnettä ylöspäin selvis myös hyvin, miltä tuntuu, kun pyöräilee 2500 metrin korkeudessa. Sydän hakkaa niin julmetusti, että se on valmis tulemaan jo kokonaan ulos. Samalla päässä jumputtaa. Taukoja pitää pitää muutama enemmän kuin normaalisti pyöräillessä. Muutamassa päivässä tilanteeseen kuulema tottuu. Mulla rinnassa tosin tuntu painetta koko vuoristoalueilla olemisen ajan.
Toisena päivänä aikailtiin hieman lähdön kanssa, sillä vietettiin laatuaikaa meidän Couchsurfaus hostien kanssa. Kello oli jo puolen päivän, kun istuttiin kylän paikallisravintolassa syömässä lounasburritoja ja katsastelemassa karttaa. Tänään laskeudutaan kanjonin pohjalle!
Matka alkaa
Ensimmäiseksi meidät yllätti maantiellä oleva pitkä ylämäki. Vaikka alueella oli paikoitelleen jopa kylmä, keskipäivällä aurinko porotti niin korkealta, että oltiin jo alkuun aivan likomärkiä. Ylämäki jatkui jatkumistaan, ja kun vihdoin viimein päästiin huipulle, päästiin laskettelemaan pienempiä alamäkiä hieman alaspäin. Hymy oli mairea molemmilla, kun tajuttiin, että takaisin tullessa saadaan koko loppumatka lasketella pelkkää alamäkeä.
Siitä sitten alkoikin matkan haasteellisin kohta: tuo ”jyrkkääkin jyrkempi” alamäki. Meinasin jo aluksi todeta, että eihän tää niin paha edes oo, mitä meidän on annettu ymmärtää. Vaan eipä tarvittuu montaa serpentiinikäännöstä, kun meikäläistä jo alkoi hirvittämään. Tilanteeseen saattoi osaltaan vaikuttaa näin ”vanhemmiten” tullut kamala korkeanpaikankammo, mutta kyllä enemmän ehkä oli kuitenkin näppinsä pelissä omalla maastopyöräilytaustalla. Kyseinen reissu kun oli elämäni toinen kerta kunnon maastopyörän selässä. Ensimmäinen reissu heitettiin siis eilen.
Uskomatonta
Näkymät Tararecua-kanjonin pohjalle mentäessä olivat upeita. Vuorien reunamissa näkyi tuhansia eri värejä ja seinämät oli kuin veitsellä riivittyjä. Kanjonitie oli rakennettu erikokoisista kivistä, jotka oli kiinnitetty laastilla yhteen. Pohjalle ei ollut asiaa muiden kuin poliisin ja hälytyskeskuksen ajoneuvoilla, mutta niin meitä tuli jo alasmennessä vastaan yksi auto lava täynnä sakkia. Surullisista hetkistä oli muistoina kallion kielekkeillä olevia ristejä muutamassakin kohdassa.
En tiedä onko kenelläkään muulla samaa hahmoitusongelmaa vuorten kanssa kun mulla, mutta mä en voi uskoa, että vuoria on oikeesti olemassa. Jotenkin se kaikki rauhallisuus, mikä niistä huokuu on käsittämätöntä. Kun me painellaan menemään pyörällä ja liikutaan koko ajan alas päin, ne vuoret siinä vaan kyyhöttää ylväinä kaikessa hiljaisuudessaan. Ei, ne ei vaan oikeesti voi olla siinä. Se upea näky, mitä silmien edessä avautuu ei voi yksinkertaisesti olla totta. Ei semmoista ole. Aivan sama ollaanko Alpeilla, Andeilla, Meksikon Kuparikanjonilla, Uuden Seelannin Tongarirossa tai missä ikinä. Mä en vaan voi uskoa silmiäni. Onko täällä ketään, jolla on sama fiilis?
Värikkäät mekot päällä uimaan
Selvittiin kuin selvittiin alas saakka. Tulipahan harjoteltua maastopyöräilyä intensiivisesti reilu tunti. Sitten olikin aika palkita itsensä lämpimällä kylvyllä. Paikan päällä olevat perinteisiin mekkoihin ja muihin vaatteisiin pukeutuneet lapset ilahtuivat meidän tulosta silminnähden ja alkoivat hyppimään innoissan altaisiin. Ilon raiku ja kiljahdukset täyttivät muuten hiljaiset Recowatan kuumat lähteet. Lapset tekivät mitä hienompia pomppuja veteen ja juoksivat toisiaan karkuun. Pidettiin lasten kanssa myös piknik, jossa syötiin meidän viimeiset eväskeksit.
Matka jatkuu ylöspäin
Lähtiessä kerettiin jo toivomaan, että saataisiin kyyti ylös. Näin kerettäisiin auringonlaskuksi takaisin Creelin kylään. Vaan eipä saatu kyytiä , ja kun meidän lähtiessä alas ajoi auto täynnä teinejä ympäripäissään, todettiin että ei me kyllä kenenkään kyytiin näillä teillä oltais uskallettu mennäkään.
Matka ylös ei sitten ollutkaan niin suuri ponnistus kuin aluksi oletettiin. Kyllähän siinä hiki tuli, mutta toisaalta aurinkokin oli jo laskemassa, joten eipä sitä enää niin lämminkään ollut. Lisättiin vaatteita päälle ja aloitettiin matka kohti kylää. Taivaalle oli jo noussut täysikuu, ja kun auringon viimeisetkin säteet painuivat horisonttiin, päästiin ajelemaan loppumatka upeassa kuun paisteessa. Siinä sitä tuli töllöteltyä kuu kummajaista ja mietiskeltyä, että eipä sitä ois uskonu reissua suunnitellessa pari vuotta sitten, että tämmönenkin tulee koettua. Vau!
Tulipa tällä reissulla myös otettua oksat pois huomenna alkavalta kolmen päivän vaellusreissulta. Jokuhan saattais ehkä olla edellisenä päivänä tekemättä rankkoja urheilusuorituksia. Todetaanpa siis vaikka niin, että nyt on paikat lämmitelty. Huomenna päästään sitten itse asiaan!
-Mirva
