Etelämanner
Hiljaisuus
Risteily lähti liikkeelle hienosti: tarjolla oli ruokaa, juomaa ja lukemattomia presentaatioita Etelämantereen eläinkantaan, historiaan ja luontoon liittyen. Ymmärrettiin, että matka kohti mannerta olisi vienyt päivän pidempään, mutta positiivisena yllätyksenä kuultiin toisena iltana, että päästäisiinkin jo ulos laivasta seuraavana päivänä!
Ensimmäinen kosketus lumiseen valtakuntaan oli päivällä, kun istahdettiin kumiveneen kyytiin ja matkattiin Barrientos-saarelle (Eteläiset Shetlandsaaret) muutama kymmen minuuttia. Vettä tuli taivaalta eikä kovalta tuuleltakaan voinut välttyä. Eipä tuo keli kuitenkaan meidän intoa poistanut. Ensimmäisenä huomion kiinnittivät jäävuoret ja niiden seassa hurjasti eteenpäin syöksyvät ja välillä ilmassa hyppivät pienet pingviinit. Ja kun sitten päästiin maihin saakka, meidät yllätti pingviinien haju. Niilläkin on selkeä ominaistuoksunsa, eikä siltä voinut välttyä. Saaren rannikko oli nimittäin pääosin Gentoo- eli valkokulmapingviinien majoittama. Rannalla pingviinit eivät näyttäneet enää läheskään niin pieniltä kuin laivasta käsin ihailtuna. Vaikka keisaripingviinin mittoihin nämä ei kasvakaan, niin parhaimmillaan Gentoot ovat 75-80 cm korkuisia. Tosin turhahan näitä lajeja on erikseen mainita. Etelämantereellahan elää kahdenlaisia pingviinejä: valkoisia kohti tulevia ja mustia poispäinmeneviä.
Vaikka olin kuunnellut tarkasti maissaolo-ohjeistuksen, onnistuin kämmimään melkeimpä kaiken tarpeellisen maihin saavuttaessa. En nimittäin käyttänyt oikeanlaista otetta ottaessani kiinni oppaan kädestä, kun nousin kumiveneestä rannikolle. Toiseksi siinä tohinassa olin koko porukasta ainut, joka ei muistanut ottaa pelastusliivejä pois rannassa. Niistä sainkin sitten kuulla muistutusta yhdeltä jos toiselta. Puolustukseksi kuitenkin sanottakoon, ettei kyseessä ollut oranssit hellyhanssenit, vaan kaulalla kannettavat paukkuliivit.
Näin kauden alussa (marraskuussa) pingviinien pesänrakennuspuuhat ovat vilkkaimmillaan. Pesä rakennetaan asettelemalla kiviä hautomisalueen ympärille. Parhaimmillaan homma hoituu hyvällä pingviiniparin yhteistyöllä, mutta ei ollut kerta eikä ensimmäinen, kun kovalla työllä vedestä nokan välissä maihin kannettu iso kivenmurikka siirtyi naapurin pesäaineeksi pingviinin lähtiessä hakemaan uutta tarviketta. Uhkan munien hautomiselle loivat myös pingviinien yläpuolella liitelevät linnut, jotka tilanteen tullen hyökkäsivät kaapaten munan ja syöden sen sisustan. Mutta koska sen suurempia uhkia pingviinit eivät juuri maalla kohtaa, ne olivat hyvinkin kiinnostuneita meistä. Vaikka yleinen sääntö oli, ettei pingviinejä saa mennä 5 metriä lähemmäs, pingviinit kyllä itse tulivat meidän luokse, eikä siinä ollut mitään pahaa.
Etelämantereella on valtava määrä upeita vuoria. Onhan se maailman korkein manner. Vuorikerroksissa on lukemattomia eri värejä ja kontrasti lumen ja kallionseinämän värien välillä on upea. Meidän ollessa paikan päällä alueet olivat vielä kunnolla lumisia ja jäävuoriakin oli paljon. Etelämantereen kesää kohti mentäessä lumi kuitenkin sulaa ja vieraileminen maissa saattaa äityä hyvinkin mutaiseksi puuhaksi. Ei siis ihme ollenkaan, että laivan vaatehuonetta kutsuttiin mutahuoneeksi. Koska mantereen eläin- ja kasvikantaa halutaan varjella, jokaisen matkalaisen tuli desinfioida kenkänsä rannalle mennessä ja sieltä tullessa.
Pingviinit kiipeät hyvinkin jyrkkää rinnettä ylöspäin suussaan valtavankokoisia kiviä. Siivet väpättävät sivuilla ja jalat tallustavat pientä askelta, joten vaappumien puolelta toiselle ei näytä mitenkään ketterältä. On itse asiassa jopa täysin käsittämätöntä ajatella, että kyseinen eläinkappale edes voisi päästä meren rannasta pesällensä. Toisin kuitenkin on kun pingviini laskevat rinnettä alas vatsallaan. Parhaimmillaan meno äityy jo melkoisen rivakaksi, mutta kyllä ne kaverit sukkelimmin liikkuu kuitenkin vedessä. Pingviini voi uidessaan saavuttaa lähes 40 kilometrin tuntinopeuden.
Pingviinien touhua olisi voinut seurata vaikka koko päivän, mutta koska kerrallaan saa rantautua laivan 180 matkustajasta vain 100, oli meidän aika antaa myös muille tietä. Monessa netissä käydyssä keskustelussa oli varoiteltu tästä ja todettu, että maissaoloaika jää kovin lyhyeksi sen vuoksi, että koko laivan matkustajien tulee tottakai päästä maihin. Me ei kuitenkaan koettu, että tällä olisi juuri ollut merkitystä. Saatiin kuitenkin olla maissa muutama tunti, ja kun palattiin takaisin päästiin usein vielä kumiveneajelulle lähialueelle. Muun porukan vierailu ei siis ollut mitenkään pois meidän alueen tutkimisajasta. Ensimmäisenä päivänä sitä mielellään myös jo lähti muutaman tunnin jälkeen pois. Oli nimittäin varpaat ja sormet lopulta melkosen jäässä, vaikka eipä tuolla ollu kuin muutama aste pakkasta.
Kumiveneilemässä Paratiisin satamassa
Kolmannen päivän jälkeen meillä oli vielä neljä päivää aikaa nautiskella Etelämantereen näkymistä. Puolikuun saarella nähtiin reissun ensimmäiset hylkeet, nuo laiskat pötkylät rannalla makaamassa. Samaisena päivänä nähtiin myöskin ensimmäiset ryhävalaat, tosin melko kaukaa. Deception-saarella käytiin veneajelulla upeiden jäälauttojen seassa ihaillen alueen sinivalkoisia maisemia eri sävyissä. Kyllä se näkymä vaan oli uskomaton, vaikka suomalaisena lunta ja jäätä on tullut ennenkin nähtyä.
Mutta sitten se tapahtui, 30. marraskuuta me saariston sijaan astuttiin ensimmäistä kertaa varsinaiselle Etelämantereen mantereelle. Samalla päästiin kiipeämään myös korkeammalle katselemaan maisemia. Neko Harbour oli todellisen upea paikka. Juuri täydellinen ja mieleenpainuva alue tällaiselle kokemukselle. Nyt meillä on 7/7 mannerta valloitettuna! Rannalla meidät toivottivat tervetulleiksi niin pingviinit kuin myös hylkeet. Päivän kruunasi jäätikön reunan sortuma, jossa tuhansia tonneja jäätä rysähti mereen aiheuttaen hetkeksi mahtavan aallokon.
Viimeisinä päivinä käytiin vielä huiputtamassa pieni vuori Danco-saarella, jossa aika tuntui pysähtyvän. Ympärillä oli vain vuoria, jäälauttoja ja hiljaisuus. Lisäksi vierailtiin myös muun muassa Errera-kanaalissa, Cuvervillen saarella ja Paratiisisatamassa.
Etelämanner on tunnettu vaihtuvista olosuhteistaan. Rantautuminen alkoi upeissa, aurinkoisissa maisemissa, mutta kun tultiin rinnettä alas kohti kumiveneitä, ilma vaihtui hetkessä kunnon lumimyräkäksi. Miehistö totesikin, että muutamassa päivässä oltiin saatu kokea jo melkonen skaala siitä, mitä Etelämantereella on säiden puolesta tarjottavana. Maissa ei juuri paleltu enää ensimmäisen rantautumisen jälkeen, mutta laivan kyydissä kannella merenelämää spottailessa saatiin olla jäässä monen monta kertaa. Suurimmaksi osaksi tilanteeseen vaikutti valtavan kova tuuli. Tuli siis todistettua, että Etelämanner todella on maailman kylmin, tuulisin ja kuivin manneralue.
Viimeisinä päivinä mentiin vielä polskimaan Etelämantereen 1,3 asteiseen veteen ja ensimmäistä kertaa saatiin avantouinnista oikeen sertifikaatit. Vaikka eihän siellä ollu ees avantoa!
Paluumatkalla tehtiin enemmänkin ryhävalashavaintoja, joista upeimpana jäi mieleen äiti- ja lapsivalaan uiskentelu aivan laivan vierellä. Saatiin seurata sitä alle valaanmitan päästä ylärivin paikoilta. Omaa kameraa ei tosin sattunut olemaan mukana. Illalla meitä varoiteltiin jättämästä tavaroita pöydille. Edessä oli taas tunnettu Draken salmi, joka osaa yllättää kokemattoman matkailijan. Päätettiin tehdä Draken salmesta ihan oma postauksensa. Se on nimittäin se, mitä monet arastavat näissä reissuissa ja siihen lienee ihan järkeväkin syy.
Palataan siis pian!
-Mirva
On se Etelämanner vaan upea! Hienoja kuvia ja ihania pingviinejä. 🙂 Oliko teillä millainen merenkäynti laivamatkalla tuonne ja takaisin? Olen kuullut, että siellä voi keikuttaa melkoisen pahastikin.
Kiitos kiitos! Merenkäynti oli meillä erittäin maltillinen, itse asiassa siitä on tänään tulossa oma postauksensa. Mutta kyllähän Drakensalmi on melkonen paikka ristiaallokkoineen, joten kyllä meillä kävi tsäkä. Etelämantereella ois kyllä hienoa päästä käymään uudelleen. On se kuitenkin jotain, mitä muualta ei löydy.
Ihanaa seurailla teidän reissua, etenkin kun on oma pidempi reissu suunnitteilla! Etelämanner vaikuttaa aivan henkeäsalpaavalta paikalta, ei voi muuta sanoa, ainakin ihanien kuvienne perusteella. Tuossa kun näytti kaikilla olevan kunnon kamerat ja vehkeet, tuli mieleen että millainen kamera teillä on reissussa mukana? Sen verran kivoja kuvia on saatu täältä ihastella ja omankin kameran päivittämistä matkakuntoon pitäisi alkaa suunnittelemaan 🙂 Pitäkää lippu korkeella ja oikein mukavaa reissunjatkoa!
Moikka. Kiitos kannustuksesta! Tuolla oli tosiaan kaikilla järeät kameravehkeet, mutta meillä ei ole ihan niin raskasta kalustoa mukana. Ostettiin Canonin siihen aikaan pienin järkkäri EOS 100D ja siinä meillä on kiinni Tamronin 17-50mm 2.8 aukolla oleva putki. Zoomiputkena on Canonin halpismalliston 70-250mm. Meinattiin ostaa mukaan 18-250 millinen putki, mutta kamerakauppias myi sen tilalle tuon Tamronin. Ollaan oltu tosi tyytyväisiä etenkin Tamronin valovoimaan. Paketti on vielä suhteellisen kevyt ja kulkee mukana melkein joka paikkaan. Lisänä meillä on Olympuksen Tough TG-3 vedenkestävä pokkarikamera. Osa kuvista on Olympuksen ja sillä saa ihan suhteellisen hyviä kuvia myös maalla, mutta kuvanlaadussa sillä ei tosin järkkärin tasolle pääse. Järkkäri putkineen on pari kertaa tippunut maahan, joista kerran vielä pyöränkyydistä kesken matkan. Ihan hyvin se on noi kolhut kestänyt ja paketti pelaa edelleen.
Hienolta vaikuttaa teidänkin reissut! Minkälainen reissu teillä on seuraavaksi vireillä?