Camino de la Muerte

Parkissa

Parkissa

Camino a Los Yungas tai toiselta nimeltään maailman vaarallisin tie on nimensä mukaisesti ollut liikenneturvallisuuden kannalta huonossa maineessa. Wikipedian mukaan tällä tienpätkällä kuoli vielä vuosituhannen vaihteessa noin 200-300 ihmistä vuodessa, vaikka tien pituus on alle 70 kilometriä. Tilannetta on parantanut huomattavasti uuden tien valmistuminen, ja vanha hiekkatie on jäänyt vähälle käytölle. Nyt tien suurin käyttäjäryhmä ovatkin pyöräilevät turistit.

La Pazin katuja tallaillessa päädyttiin yhden matkatoimiston pöytään käymään neuvotteluita reissusta. Nettitiedustelun perusteella hinnat liikkuvat jossain 30-100 euron paikkeilla. Toimiston kaveri vaikutti tosi asialliselta tyypiltä ja heidän pyörätkin vaikuttivat hyväkuntoisilta ihan oikeilta maastopyöriltä. Kun parhaimmillaan tien ja laakson pohjan välillä on muutama sata metriä pudotusta, haluttiin varmistaa hyvät kulkupelit. Jumpin Alejandro tarjosi meille pakettia noin 60 eurolla per henkilö seuraavalle päivälle, jolle ei ollut vielä muita ilmoittautuneita. Kun saatiin vielä samaan hintaan jarrujen kätisyyden vaihto oikeinpäin, lyötiin reissu lukkoon.

Aamulla selvisi, ettei reissulle ollut muita tulijoita. Saatiin siis edetä omalla tahdilla. Oltiin lisäksi liikenteessä aamulla aikaisin, joten päästiin ajamaan tyhjää baanaa koko matka. Koska kyseessä on kuitenkin yksi Bolivian tunnetuimmista turistikohteista, pyöräilijöitä tiellä riittää, ja reissun järjestäjiä La Pazista löytyy monta kymmentä. Reitin pituus on reilut 60 kilometriä, ja koko matka painellaan alamäkeä. Yksi nousupätkä on välissä, mutta se ajettiin huoltoautolla ylös. Huoltoauton lisäksi matkassa on pyöräilevä opas. Alkuun käytiin läpi turvallisuusasiat ja testailtiin pyörien toimivuus. Huoltoauton ensiapulaukkuun kuuluu perustarvikkeiden lisäksi köysilaskeutumisvälineet. Aina mutkan pitkäksi vetävät eivät nimittäin päädy laakson pohjalle asti, vaan jäävät johonkin välille roikkumaan. Tälläiset onnettomuudet ovat kuitenkin erittäin harvinaisia, eikä meidänkään oppaan vetämissä ryhmissä tien nimestä huolimatta ole sattunut kymmenen vuoden aikana kuolemaan johtaneita onnettomuuksia.

Tie kuulostaa ja näyttää paljon vaarallisemmalta ja jännittävämmältä kuin miltä se tuntuu. Parasta antia reisulla on hienot maisemat, eikä äärimmäinen jännitys tai adrenaliini. Onhan se totta, että useassa mutkassa pitkäksi vetäminen johtaisi hyvin suurella todennäköisyydellä hengenlähtöön. Toisaalta suomalaista maantienlaitaa useasti polkeneena ja paikalliseen liikennekulttuuriin tottuneena tietää, että puolenmetrin siirtyminen keskiviiva kohti voi johtaa hengenlähtöön. Tällä tiellä marginaalia oli paljon enemmän, sillä liikennettä ei juuri ollut ja pääasiassa meillä oli koko tien leveys käytössä.

Tarkkana mutkissa

Tarkkana mutkissa

Vietettiin pyörien selässä aikaa reilut neljä tuntia. Alkuun lasketeltiin siivu päällystettyä tietä ja siitä siirryttiin varsinaiselle death roadille. Reissun alussa noin 4000 metrin korkeudessa sää oli loistava ja maisemat mahtavat. Näin korkealle siirryttäessä vuoristotaudin oireiden helpottamiseksi meidän opas pyöräytti meille kokalehdistä pienet paketit, jotka jemmattin poskeen. Vaikka kokalehtien pureskelusta puhutaan, ei lehtiä kuitenkaan mutustella. Lehtien väliin laitetaan pala puun tuhkasta valmistettua katalysaattoria, joka tehostaa kokalehtien vaikututsta. Sitten vain lätkitään lisää lehtiä ympärille ja nyytti poskeen. Kokalehtiä käytetään yleisesti Andeilla vuoristotaudin helpottamista varten. Lisäksi koka piristää ja auttaa myös pitämään nälän tunnetta loitolla. Päihdyttävää vaikutusta sillä ei ole. Oli jotenkin koomista laskea pyörällä antinarcotics-tarkastuspisteen läpi kokapallo poskessa. Täkäläisessä kulttuurissa siinä ei ole mitään erikoista, sillä täällä kokalehtiä ei huumausaineiksi luokitella, vaikka niistä sellaista voi valmistaakin.

Hiekkatieosuus alkoi pilvisenä, mutta sää selkeni alaspäin mentäessä. Lähes kolmen tuhannen metrin korkeusero matkan aikana tuntui myös lämpötiloissa. Alkumatkasta oli melko viileää kun taas loppumatka oli trooppisen kuumaa ja kosteaa. Päivämatka oli hyvin lähellä meidän Jenkkien pyöräilyreissun keskimääräistä päivämatkaa, mutta tällä kertaa tosiaan pelkkää alamäkeä. Päätepisteessä lounasta syödessä tuntui kuitenkin siltä, että on tässä tullut jotain tehtyä. Lounaalta lähdettäessä nähtiin useita muita alas selvinneitä pyöräilyporukoita ja oltiin samalla erittäin tyytyväisiä meidän reissuvalintaan. Meille kokemus oli varmasti parempi kahdestaan tyhjää tietä painellen kuin ison porukan mukana jonossa ajaen.

-Lauri