Likaiset jalat

Viime postauksessa päästiin jo hyvin alkuun Kuuban postaussarjassa ”Kuubaa kolmessa polvessa”. Ensimmäisinä tarkasteltiin Kuubaa lasten silmin. Nyt on sitten vuoro siirtyä katsastamaan Kuubalaisuutta meidän, melkein kolmekymppisen pariskunnan silmin. Seuraavassa koottuna muutama kohta, jotka jäivät vahvasti meidän mieliimme.

Kuubalaiset kaupat

Kuubassa on paljon kauppoja; söpöjä pieniä putiikkeja. Mutta mitä tulee juuri jonkun tietyn elintarvikkeen löytämiseen, kyseistä ruokaa/juomaa ei meinaa olla ei niin missään. Jokaisella kaupalla on pieni, rajattu valikoimansa elintarvikkeita, joten ostoksilla saa kerralla käydä monen monessa kaupassa ennen kuin löytää haluamansa. Esimerkiksi Kuubaan tullessa saatiin koluta Havannassa neljä kauppaa ennen kuin bongattiin ensimmäinen pullovettä myyvä putiikki. Rommia myytiin jokaisessa.

Kaupoista löytyy monen monia keksejä ja limppareita. Jostain saattaa bongata jopa säilykkeitä, joista tosin suurin osa on tuotu muualta. Siksi Tongan tapaan kyseisten tuotteiden hinnat voivat olla hyvinkin korkeita. Kauppojen hyllyt ammottavat tyhjyyttään, jokaista elintarviketta kun on pääosin vain muutama paketti. Kylistä voi kuitenkin bongata myös toreja, joista saa ostettua tarvitsemansa tuoreet vihannekset, kananmunat ja hedelmät. Tarjonta vaihtelee, mutta ruokaa saa hyvinkin edullisesti, ja lisäksi pääsee vielä markkinatunnelmaan.

Yksipuolisuudestaan ja karuudestaan huolimatta pienet kaupat ovat oikein mukavia paikkoja. Valikoiman näkee yhdellä vilkaisulla eikä valinnanvaikeus ainakaan vaivaa. Aina ostaminen ei kuitenkaan mene, kuten itse suunnittelee. Havannassa oltiin ostamassa pieniä vesipulloja, mutta kassasta ei löytynytkään vesipulloille hintaa. Koska vesipulloa ei oltu kirjattu kassajärjestelmään, sitä ei myöskään voinut ostaa. Vesipullot jäivät kassan viereen ja me marssittiin ulos. Koska lie kassan viereen jätetty vesipullo sinne kirjataankaan, tuskin me oltaisiin maassa enää siinä vaiheessa. Karibialla kun hommat hoidetaan kun keretään. Niinhän me oletettiin. Seuraavana päivänä käytiin kuitenkin janoisina tarkastamassa vesipullojen tilanne, ja meidän onneksemme vesipullo oli jo saanut hintansa. Siispä saatiinkin ostettua vesipullot matkaan.

Aamupalat ja illalliset

Mikä onkaan mukavampaa kuin aloittaa aamu aamupalalla, joka on katettu muutama metri huoneen oven ulkopuolelle? Tarjolla on munakasta tai paistettuja munia, voita, leipää, tuoreita hedelmiä ja tuoretta hedelmämehua (cuavaa, mangoa..), kahvia, teetä ja kuumaa maitoa, mangososetta ja cuavamarmeladia leivän päälle sekä avocadoa ja sipulia. Kuuban Casa particulareissa tämäkin on mahdollista. Paikkaa harkitessaan kannattaakin kysäistä kuuluuko ”desayuno” (aamupala) myös hintaan. Erikseen hankittuna aamupala oli kolmesta viiteen pesoa/lätty, lukuun ottamatta lapsia, joille aamupala oli ilmainen.

Aamupalojen lisäksi illalliset oli mahdollista ottaa casoista. Niitä ei edes yritetty sisällyttää huonehintaan. Halvimmillaan saatiin illallinen 6 pesolla ja kalleimmillaan maksettiin 10 pesoa. Illallinen oli lähes poikkeuksetta maukas ja huomattavasti monipuolisempi kuin ravintolan vastaava. Tarjolla oli vaikka ja mitä aina perunoista riisiin, kanaan, kalaan, hummeriin, possuun, perunalastuihin, paikallisiin perunan korvikkeisiin, banaanilastuihin jne. Jälkiruuaksi oli hedelmiä. Välillä tarjolla oli niin paljon erilaisia sortteja, ettei niitä saatu mahdutettua edes yhteen pöytään. Silloin otettiin avuksi viereinen pöytä tai lattia.

Viranomaiset

Kuuban viranomaiset ovat melkoisen värikästä sakkia. Päästiin virkavallan kanssa tekemisiin kolmen viikon reissussa muutaman kerran. Ensimmäisellä kerralla Lauri kohti poliisin Kuubalaisessa peltikolarissa (tästä tulossa lisää tietoa erillisessä postauksessa). Tuolloin virkavaltaa ei juuri tilanne kiinnostanut.

Toisella kerralla päästiin kasvotusten kokemaan Kuubalaisen vartijan kovat sanat ja hapan katse. Näin meille kävi, kun päätettiin mennä katsomaan lähempää kesken jäänyttä ydinvoimalahanketta. Vaikka Lonely Planetissa todettiinkin, etteivät paikan päälle pääse ulkomaalaiset, päätettiin kokeilla, kuinka lähelle päästään ennen kuin meidät käännytetään. Eikös se niin ole, että ”yrittänyttä ei laiteta”? Päästiin autolla jo niin lähelle, että oltiin itsekin kovin yllättyneitä. Otin iloisesti kuvia niin kauan, kunnes Lauri totesi, että kameran vois laittaa varmaan pois. No myöhästäpä enää, kun edessä olevan ydinvoimalan portinvartija jo sulkee pikaisesti sepalustaan ja lähtee kävelemään päättäväisin askelin kohti meidän autoa. Juttuhan oli se, että voimalasta ei saa ottaa kuvia. Siispä seisottiin auton kanssa parkissa voimalan edessä niin kauan, että kerettiin käydä virkamiehen kanssa tovi kameran kuvia läpi. Kamerasta näkyi päälle laitettaessa viimeisin meikäläisen ottama kuva ydinvoimalasta. Sen jälkeen näytin miehelle meidän hienoja matkakuvia Kanadan Halifaxista ja oisin voinut näyttää vielä Jenkkienkin reissusta, mutta Halifax näytti riittävän. Saatiin lähteä, eikä ensimmäistäkään ydinvoimalakuvaa tarvinnut poistaa. Jonnekin meistä kuitenkin jäi jälki: auton edessä oleva toinen virkamies kun kirjoitti meidän rekisterinumeron ylös. Liekö jälki kuitenkin jäi vain muistivihkoon.

Kolmannen kerran päästiin tekemisiin virkavallan kanssa Cayo Cocolla, josta yritettiin kuumeisesti löytää meille majoituspaikkaa illan hämärtyessä. Koko alue oli täynnä resortteja, eikä meidän alun alkaen ollut edes tarkoitus majoittua kyseisellä alueella, mutta jotenkin päädyttiin sinne ajamaan kuitenkin. Iltaa kohden päätettiin, että jos vaan löytyy joku edes suht hyvä paikka, niin majoitutaan samantien sinne. Innostuttiin jo hetkellisesti enemmänkin, kun bongattiin tien viittaa motellille. Talo oli hyvinkin motellinnäköinen, matala pitkä rakennus. Paineltiin Elinan kanssa ovelle, ja yritin kertoa, että etitään majoitusta. Mies pyöritteli ihmeissään päätään. Kun vielä kerran takeltelin huonolla espanjallani miehelle jotain majoituspaikasta, ukko näytti ymmärtäneen, mitä oltiin vailla. Ilmekään värähtämättä hän totesi, että kyseinen paikka oli poliisiasema, eikä heillä kuulema ollut tarjota majoitusta meille. Ihme. Ystävällinen mies kuitenkin viittoi meitä ajamaan eteenpäin ja kääntymään seuraavasta risteyksestä oikealle. Sieltä löydettiinkin sitten seuraavan yön majoituspaikka. Kyllä poliiseihin voi aina luottaa.

Viñales

Piipahdettiin Viñalesin kylässä parikin kertaa reissun aikana. Ensimmäisellä kerralla mentiin sinne kolmen polven voimin. Toisella kerralla mukana mun ja Laurin matkassa olivat ystävämme Olga ja Mikko. Kylä sijaitsee näyttävällä paikalla laaksossa keskellä upeita vuoria. Ympärillä on täysin vehreää ja jylhää maisemaa. Päätettiin ihailla maisemia ratsun selästä ja varattiin heti toiselle päivälle ratsastusreissu. Olin kovin innoissani siitä, että pääsen ratsaille pitkästä aikaa. Vaan tulipahan testattua semmosta maastoa, jossa kukaan meistä ei oo aikasemmin hepan selässä ollukaan. Hevoset kun kahlas ravassa ja mutalammikoissa niin, että meidän ratsastajienkin jalat oli uuden värin peitossa. Kun sitten siinä vähän kompasteli yks sun toinen ratsu, lopputuloksena saatiin niskaa myöten ravassa olevat ratsastajat. Vaan eipä tuo menoa haitannut. Matkalla käytiin tupakkafarmilla, jossa Lauri hiisaili paikallista sikaria. Lisäksi ihailtiin upeita lähiseudun maisemia.

Toisella kertaa säät salli paremmin siinä mielessä, että mutavelliä ei juuri matkan varrella ollut. Pysyttiin suht kuivina ja puhtaina ja heitettiin edellistä pidempi lenkki. Mukana oli sillon meidän kanssa Olga ja Mikko. Reitti vei meidät järvelle uimaan, kahviplantaasille tutustumaan kahvin saloihin ja piipahtamaan vielä tupakkafarmillekin, joka oli vielä eri farmi kuin ensimmäinen. Reissun päätteeksi meikäläisen ratsu heitti pienet kilarit. Huomasin jo matkan varrella, että kyseinen kaveri ei oikeen arvosta muiden hevosten läsnäoloa. Oppaan hevonenkaan ei ollut ratsun tykkäyslistalla, sillä heppa luimisteli oppaan ollessa hevosensa kanssa lähellä meitä. Kun muut lähti laiskaan raviin, mun oma Machet läks laukkaamaan ku ohjus. Ja se ei muuten ollu mitään mukavaa pehmeetä laukkaa, vaan ennemminkin hyvinkin kovaa ja töksähtelevää menoa. Tilanne ois ollu ihan hauskaki, jos ei kamera ois hakannu koko ajan selkään ja tie kaventunu kavenemistaan. Edessä oli mutalammikko, joten päätin, että sinne me ei ainakaan painella tämmöstä vauhtia. Käänsin heposta vasemmalle niin määrätietoisesti, että se lopulta hidasti, kunhan pinkas vielä hienon hypyn edessä olleen kiven yli. Opaskin alko jo ilmeisesti olla hieman huolissaan tilanteesta, mutta kuittasin sen nauramalla. ”Sainpahan sentään laukata.”

Mojitot

Kuubalainen mojito on jo termi sinänsä. Mojito kun on syntynyt täällä. Testaitiin mojitoja enemmänkin. Tyypillistä kuubalaiselle mojitolle on suuri määrä rommia, vaihteleva määrä sokeria ja vain ripaus minttua. Suomalaiset mintulla täytetyt lasit eivät siis kuulu tänne, eikä mintun maku juurikaan maistu mojitossa. Yhdessä raflassa mojitot veivät meidät kuitenkin ihan uuteen ulottuvuuteen. Epäiltiin tosin vaikuttavan aineen olevan ihan jotain muuta kuin rommin etanolia. Semmosia lisää, kiitos.

Mojitoja juodessa ei myöskään tullu mieleen ottaa juuri yhtäkään kuvaa. Tässä siis yksi niistä ainoista:

Havannan tulvat

Ajeltiin roadtripin jälkeen takaisin kohti Havannaa, kun meidät kohtasi kunnon rankkasadekuuro. Oltiin itse asiassa rannalla, kun bongattiin valtava musta pilvimassa tulossa meitä kohti. Käveltiin kohti autoa reippain askelin ja kerettiin vielä tehdä rantaevääksi varatut sämpylät auton konepellillä ennen kuin sade alkoi. Loppupäivä menikin sitten sateessa. Kaupungit kadut täyttyivät vedestä ja pahimmillaan vettä oli kaduilla lantiolle saakka. Meillekin meinas käydä köpelösti, kun autot jumittu kaupungin kadulle syntyneeseen ”jokeen”. Vesi valui alas alamäkeä, ja me tottakai oltiin mäen alapuolella. Lauri katteli stressaantuneena, kun vesiraja nousi nousemistaan. Vaan päästiin pälkähästä ja koitettiin jatkossa löytää ylämäkipainotteisia teitä. Eikä Havanna ollut ainut paikka, jossa kohdattiin tulva autotiellä. Välillä veden vallassa olivat myös rannalle vievät tiet.

-Mirva